Eräässä muinaisessa opetuksessa kerrotaan, että sinä päivänä, kun Jumala loi ihmisen, hän loi myös jokaiselle ihmiselle kaksi henkiolentoa – hyvän hengen ja pahan hengen tai kuten niitä kutsutaan enkelin ja paholaisen sekä asetti enkelin ihmisen oikealle puolelle ja paholaisen vasemmalle.
Toinen muinainen opetus kertoo, että kun Jumala lähetti henkiolennot töihin planeetoille, ne kysyivät Jumalalta: ”Mitä tehtävää tulemme siellä toimittamaan?” Jumala jakoi henkiolennot niiden laadun mukaan ja sanoi:
”Te, jotka olette oikealla puolen, yritätte johtaa planeetalla asuvat olennot taivaaseen ja te, jotka olette vasemmalla puolen, yritätte johtaa heidät helvettiin.”
Silloin eräs henkiolentojen johtajista kysyi, minkälaiset menetelmät ovat sallittuja eri puolilla oleville hengille. Jumala vastasi:
”Voitte käyttää mitä menetelmiä ja keinoja tahansa. Mutta on eräs olennainen ero. Olkoon oikealla puolen olevien menetelmä – tekeminen ’tekemällä’ ja vasemmalla puolen olevien menetelmä – ’se tapahtuu’. Oikealla puolen olevien menetelmän tulee toimia sen kautta, mikä on aktiivista ja tietoista, ja vasemmalla puolen olevien menetelmän sen kautta, mikä on passiivista ja tiedostamatonta.
Nämä kaksi opetusta, joihin viittaan ovat ikivanhoja. Samalla rinnakkain näiden opetusten kanssa on ollut olemassa toinen uskonto, toisenlainen opetus, joka on olemassa yhä tänä päivänä.
Valtaosa uskonnoista elää, toimii ja uskoo pyhien kirjoitusten, ohjeiden ja käskyjen mukaisesti. Samaan aikaan on ollut olemassa sellaisten oppineiden seuraajien opetus, jotka ovat panneet käytännössä koetteelle kaikki uskonnot, kaikki sanonnat, kaikki opetukset ilman hurmoksellisuutta ja uskoa. He eivät palvoneet sokeasti. Ennen kuin he hyväksyivät jonkin asian, he asettivat sen koetteelle. Se, mikä voitiin ottaa harjoitettavaksi, hyväksyttiin ja ellei voitu, se hylättiin. Tällä tavoin muotoutui uusi uskonto, vaikkakin sen ainekset otettiin muista uskonnoista. Opetus, josta nyt puhun, on suufien opetus.
Tämä opetus sanoo enkelistä ja paholaisesta seuraavaa: Jokainen ihmisen toiminto, jokainen askel, jokainen hetki, jokainen liikahdus on peräisin toiselta tai toiselta hengeltä. Kummankin puolen toiminnan seuraukset asettuvat tasapuolisesti ihmisolentoon todellisesta aineesta muodostuneiksi tietynlaisiksi kerrostumiksi, joita voidaan tutkia ja luokitella. Kukin kerrostuma noudattaa omia lakejaan, jotka johtavat määrättyihin seurauksiin. Ja ihmisen kohdalla niillä asioilla, joita paholainen kuiskaa, on suurempi vaikutus. (Luento keskeytyi…)
Käännös: Neljäs tie Suomessa Gurdjieff’s Early Talks 1914 – 1931 2014 Book Studio ISBN: 978-0-9572481-1-3 pp. 229-230
Aikojen alusta ihminen on pohtinut elämää kuoleman jälkeen. On olemassa moninaisia malleja, oppirakennelmia ja tunnepitoisia ajatusnäyttämöjä. Kuinka paljon näistä on tunnettua, mikä on tuntematonta, ja mikä on pelkkää kauppatavaraa, sillä kysyntäähän tuonpuoleisella on. Sama tuntemattomuus on myös omassa maailmassamme: mikä on ihmisen asema, miksi elämää on, miten maailma perimmältään toimii.
Näihin verrattuna kysymys siitä, kuinka minun tulisi elää, kuinka suhtautua kanssaihmisiini jne. ovat paljon konkreettisempia ja mitä ilmeisimmin helpompia vastata – tai ainakin lukita jokin tilapäinen vastaus. Tosin usein omakohtainen valinta oman elämän arkisissa asioissa, vaikka onkin mahdollinen, on mahdoton toteuttaa omassa elämässä: voimamme, keskittymiskykymme ja tahtomme eivät riitä. Jopa itse elämä on osa suurta tuntematonta.
Mahdottomuus tietää Gurdjieff mainitsee, että tietty kriittinen massa tietoisia ihmisiä voisi muuttaa ihmiskunnan kohtalon. Mutta on vaikea kulkea ympäriinsä ja havaita yksilöitä, joilla on “tietoisen ihmisen passi”. Gurdjieff totesi, ettemme tunnista kuin juuri seuraavalla kehitysportaalla olevan henkilön, emme ylempiä. On myös vaikea saada muuta kuin eriasteinen henkilökohtainen varmuus oman maailmanmallin (omaksutun tai itsemuovatun) oikeellisuudesta.
Oikeastaan ainoa konkreettinen tuki, mikä ihmiselle jää, on kyky tai vain tavoite asuttaa oma kehonsa ja elää kukin hetki läsnäolevana. Lähes kaikki kosmogoniset mallit, eriasteiset maailmat, runsas kirjallisuus ja monimutkainen teoria sulautuvat lopulta muutamiksi perusperiaatteiksi, joita ei tässä selitetä, mutta jotka (toivoaksemme) ilmenevät päivittäisen työskentelyn aikana. Luultavasti suurimittainen Kosmosta syleilevä viisaus lopulta muuttuu Mullah Nasruddinin tarinoiden kaltaisiksi kiteytymiksi. Lopullinen totuus verhoutuu aina välilliseen.
Ajattelun itseensä kääriytynyt dynamiikka Ajattelu on evoluution meille suoma kyky kuvitella vaihtoehtoja, jopa mahdottomia vaihtoehtoja. Voimme sitten kommunikoida näitä vaihtoehtoja toisillemme (luultavasti tämä kommunikoinnin kyky kehittyi myöhemmin kuin itse ajattelu). Tunnekeskus pystyy valintoihin, se pystyy tilaisuuden tullen romahduttamaan ajattelun tuottaman ehkä runsaankin vaihtoehtoisuuden. Eräs Gurdjieffin keskeinen kysymys, “Kuka minä olen?” saattaa olla juuri eräänlainen punttisalin paino, hyödytön tai mahdoton itsessään, mutta välineenä ja monta kertaa kohdattuna kysyjäänsä vahvistava harjoite. Ehkä punttisalin laitteiden todellisen välineluonteen näkee vasta kun sali sulkee ovensa ja laitteet odottavat hämärässä seuraavan päivän käyttöä. Ne ehkä näyttäytyvät silloin pelkkinä laitteina? Salin ikkunasta sisälle katsova näkee kaikki vehkeet, ja kuvittelee käyttävänsä niitä, ilman pääsymaksua ja ilman ponnistusta. Ehkä on tietoisuuden taso, jossa ajatuksien ja koko elämän mahdollinen välineluonne näkyy: ihmiskunta – energioita muuntava ohut kalvo Maapallon pinnalla, kuten Gurdjieff asian mallintaa. Ja eräänä osasena ajattelu, joka ei ehkä ikinä pysty puhkaisemaan ajattelijaansa rajoittavaa kuplaa.
Moderni ihminen Julian Janes kirjoitti kirjan The Origin of Consciousness in the Breakdown of the Bicameral Mind, (1976). Siinä hän hahmottelee teorian, jossa ihmisaivot olivat kahtaisessa (kaksikamarinen, bicameral) toimintatilassa vielä 2000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Pystyimme vastaanottamaan skitsofreenisia viestejä ja määräyksiä jumalilta, ja toimimme usein edesvastuuttomasti ja ilman yksilöllisen tietoisuuden vaikutelmaa. Muutos monokameraaliseen mieleen (jumalia ei ole tai suhde heihin on välillinen, rituaalien ja papiston hoitama. On olemassa minuus ja minuuden tarina, asioilla on syynsä ja seurauksensa) oli hyödyllinen murroskautena, jolloin vanhat yhteisöt murtuivat ja yksilö joutui ahtaisiin muinaiskaupunki- ja maanviljelysoloihin. Kyseessä on uusi mieli, jossa vuosituhansien saatossa yleisin hulluutemme vaihtui skitsofreniasta neurooseihin, ja sitten narsismiin. Ja Gurdjieffin malli ihmisestä rikkinäisenä koneena toimii tämän aikakauden viitekehyksessä.
Uusi ihminen Nyt on ehkä menossa uusi muutos ihmisen psyykessä. Moni katsoo meidän tulevan läpikotaisin domestikoiduiksi. Meistä tulee hyönteisdrooneja, joita johtaa etäinen johtaja tai tekoäly? Joka tapauksessa joudumme rajoittamaan aiemmin niin impulsiivista (ja aliyksilöllistä) ajatteluamme yliyksilöllisillä, yhteisön antamilla ideaaleilla ja pidäkkeillä. Enää ei ole kyse jumalten käskyistä, vaan ideologioista. En saa enää olla missä mielentilassa tahansa. Minun on paitsi palveltava yhteisöä, myös vaikutettava palvelualttiilta. Ihmisestä tulee isomman koneiston rakennusaines. Tämä vaikuttaa paluulta vanhaan heimoyhteisöön, mutta nyt olemme globaalin kudelman osasia. Huomattava osa henkistä kyvykkyyttämme meni tänä välikautena (vuodet 2000 eKr – 2000 jKr) oman itsemme sopeuttamiseen kulttuuriin, nyt läpiteknologinen kulttuuri on sopeutunut uuteen keinovalikoimaansa ja alkaa poistaa meiltä omaehtoisen impulsiivisuuden viimeisiä lähteitä?
Gurdjieff sanoi: Ellemme yhdistä idän viisautta ja lännen energiaa harmonisesti, maailma tuhoutuu. Yhtäältä väite kuulostaa päivänselvältä, toisaalta se on hämärä. Viisauden ilman itäistä komponenttia voi olettaa kohdistuvan tapaan kokea, elää ja toimia yksin ja yhdessä. Energiaa on kaikki dynamiikkaa aiheuttava ja ‘läntistä energiaa’ on varmaan meihin kohdistuva jatkuva mediapaine, millimetrintarkka yhteiskunnallisten interaktioiden aikataulutus ja tehokkuuden ideaalit, mutta mitä on Idän viisaus? Onko se kykyä säilyttää sisäinen vapaus ulkoisen paineen alla? Vai onko se elämän hidastamista, konmaristelua, estetiikkaa yksityiskohdissa? Ja pitäisikö minun irtaantua yhteiskunnasta, jos näen sen liian pähkähulluna, vai olla mukana loppuun asti?
Toinen mahdollisuus Useiden huippuunsa organisoituneiden hyönteisyhteiskuntien (mehiläiset, muurahaiset) piirre on kuhnurit ja joutoeläjät, jotka näennäisesti ovat mukana hyörinässä, mutta toimivat yksilöinä ja oman tiensä kulkijoina. Voisiko neljännen tien harjoittajan oveluus (sly man) olla piirre, joka on tärkein tulevassa drooniyhteiskunnassa, jossa valtaosalta on kaikki toivo mennyt? Vai syntyykö paluu pastoraaliseen onnelaan, lokalisoituneeseen yhteiskuntaan. Vai päätyykö Gurdjieffin oppi, joka on tähän asti pitänyt itse itsensä salaisuutena, tulevan yhteiskunnan ylätasoille? Me emme tiedä, mutta on oltava valmiina kaikkeen. Elämme mielenkiintoisia aikoja.
Ihminen on itselleen arvoitus. Hän janoaa Olemista, kaipaa kestävyyttä, pysyvyyttä, absoluuttisuutta – hän kaipaa olemista. Osallisuus syvempään todellisuuteen herää kysymyksenä: ”Kuka minä olen – kuka olen tässä maailmassa?” Tämä on polun ensimmäinen askel.
Olemisen todellisuus kirja pohjautuu G. I. Gurdjieffin läheisimmän seuraajan Jeanne de Salzmannin muistikirjoihin ja tarjoaa uutta oivallusta hänen henkiseen opetukseensa – gnosiksen tiehen tai “olemisen tietoon”, jota on välitetty eteenpäin aina kaukaisista antiikin ajoista asti. Olemisen todellisuus on kokonainen ja ainutlaatuisen arvovaltainen opas suuren opettajan ideoihin ja menetelmiin.
Gurdjieff arvosti perinteisiä uskonnollisia harjoituksia, joiden hän katsoi kuuluvan kolmeen yleiseen kategoriaan: fakiirin tiehen, joka liittyy fyysisen kehon hallitsemiseen, munkin tiehen, joka pohjautuu uskoon ja tunteeseen ja joogin tiehen, joka keskittyy mielen kehittämiseen. Gurdjieff esitti opetuksensa Neljäntenä tienä, joka yhdistää näiden kolmen tien eri puolet yhteen itseä koskevan tiedon polkuun. Neljännellä tiellä edistyminen tapahtuu tietoisten ponnistusten kautta kohti sellaista ajattelun ja tunteen laatua, joka saa aikaan uudenlaisen kyvyn rakastaa ja nähdä asioita selkeästi.
Jeanne de Salzmann (1889-1990) tapasi Gurdjieffin Tbilisissä 1919 ja sitoutui tämän oppilaaksi. Ennen kuolemaansa Gurdjieff ohjeisti madame de Salzmannia elämään ”yli 100-vuotiaaksi” vakiinnuttaakseen hänen opetuksensa maailmaan. Hän antoi de Salzmannille oikeudet kaikkiin kirjoituksiinsa ja tanssiharjoituksiinsa. Madame de Salzmann kuoli 101-vuotiaana Pariisissa toteutettuaan neljäkymmentä vuotta Gurdjieffin toiveita kirjojen ja Gurdjieff-keskusten avulla.
Olemisen todellisuus — Gurdjieffin neljäs tie Alkuteos: The Reality of Being Tekijät: De Salzmann, Jeanne (Kirjoittaja), Iitti, Vesa (Kääntäjä) Kustantaja: Viisas Elämä Painos: 2. painos, 2022
Lapsena leikin siskojeni kanssa paljon purukasalla, joka oli tärkeä perheelle kahdellakin tapaa. Se tosiaan oli meidän lasten hiekkalaatikkona käyttämä, pinnalta pehmeä ja lämmin, ytimessä kylmiä jääpaloja maidon jäähdytykseen käytettäväksi. Purukasan pintaan sai muokattua teitä, linnoja ja luolia. Siellä käyskenteli käpylehmiä, pienistä peltirasioista tehtyjä autoja, sinne sai puita ja kokonaisen maatilan ja kylän. Leikkiessämme olimme jumalia, jotka pohtivat olemassaolon draamaa, elämisen voimia, omaa olemustaan ja tarkoitustaan.
Onko elämä vain leikki? Lapsen kyky leikkiin on yhä meissä. Me leikimme elämää, meillä on oikeat autot ja talot ja pyörittelemme isoja asioita, mutta samalla olemme leikkikaluja kohtalon voimien käsissä. Mikä on lelun korkein tarkoitus? Haluammeko me kapinoida, kadota tai rikkoutua, vai säilyttää Jumalan mielenkiinnon? Pitäisikö meidän pyrkiä olemaan lempilelu? Tässä suuremmassa leikissä mielenkiintoisin lelu lienee itsenäisyyteen pyrkivä, yllätyksellinenkin, mutta silti repivän itsetuhoisia voimia välttelevä. Ja silti lemmikkilelukin aikanaan rikkoutuu tai kuluu ja voi menettää erikoisasemansa. Jumalastakin voi tulla vanha.
Henkinen ihminen ottaa sisäisestä tiimistään joitakin lempileikkikavereita ja saattaa jopa kieltää osan itsestään. Thich Nhat Hanhin suosittama sisäinen puutarhanhoito, pitkäjänteinen hyvien kasvien kastelu ja huonojen kitkeminen, muuttuu sisäiseksi keskitysleiriksi, jossa joukko minän sirpaleita on tukalassa paikassa.
Maagisen leikin sääntöviidakossa Elämä on eräänlainen Herra Krishnan leikki, jossa me luodut, koko luomus ja meidän luojamme koemme kaikki yhdessä ihmeellisiä asioita. Leikin tilapäisyys antaa leikin hetkille maagisen merkityksen. Sadat ja tuhannet eri uskonnot ja selitysmallit, joilla elämää ja tuonpuoleista hahmotetaan, ovat keskenään eri mieltä tuonpuoleisesta, mutta tämänpuoleiseen liittyvät ohjeet ovat hämmästyttävän samanlaisia. Olemme vain tehneet itsellemme tärkeiksi ne pienet erot: mitä saa syödä, mitä pannaan päälle, kuinka ollaan ja eletään. Ja olemme pohjattoman innostuneita rakentelemaan teorioita elämästä kuoleman jälkeen. Tosiasiassa me epäilemme ja hukuttaudumme tuhansien pikku yksityiskohtien tulvaan. Ja epäilyn ja varmuuden vaihtelu on keskeinen osa leikkiä. Ja joskus leikki äityy sotaleikiksi.
Uskon ja epäilyksen yhteensovittamisesta Elämä on myös matka, kävelymatka. Automatka se ei ole. Me kuljemme yhdessä, ja yhteisyyden kokeminen, yhteinen kohtaaminen, antaa voimaa. En olekaan yksin vaan osa suurempaa. Jokainen monenkeskinen yhteinen tapaaminen on eräänlainen uhraus, olemme kaikki tulleet paikalle, nähneet sen vaivan. Meidän elämämme tapahtuu yhtä paljon naapurin rapussa kuin omassa pihassamme, kaupunki elää lähes ikuisen tähtitaivaan alla. Kaupungin valot heijastelevat taivaan valoja, vaikka lyhyemmän ajan.
Nyt kaikki leikkimään yhdessä, sillä lamppuja ei ole vielä sammutettu. Ja leikin lomassa me kannattelemme kahta tunnetta, uskoa ja epäilystä. Me jaksamme tehdä niin, sillä Gurdjieff muistuttaa meitä kolmannen voiman mahdollisuudesta, yhteensovittavasta ja ylemmäs vapauttavasta voimasta.
G. I. Gurdjieff / Thomas de Hartmann -musiikkia Gurdjieffin syntymäpäivän kunniaksi. Solistina pianisti Charles Ketcham.
’In Celebration’ konserttitaltiointi julkaistiin YouTubessa 15.1.2022.
Video alkaa noin kohdasta 2:42.
OHJELMA 1) Prayer / Prière 2) Greek Melody / Mélodie grecque 3) Sayyid Chant / Chant sayyId 4) Sayyid Dance / Danse sayyid 5) The Initiation of the Priestess / L’Initiation de la prêtresse 6) Waltz / Valse 7) Sayyid Chant and Dance, No. 8 / Chant et danse (sayyid) Nº 8 8) Moderato in C minor / Moderato en ut mineur 9) Hymns from a Great Temple, No. 5 / Hymnes d’un grand temple, Nº 5 10) Hymns from a Great Temple, No. 3/Hymnes d’un grand temple, Nº 3 11) Joyous Hymn / Hymne joyeux 12) The Bokharian Dervish, Hadji-Asvatz-Troov / Le derviche boukharien
Säveltäjä Thomas de Hartmann oli vuodesta 1917 aina vuoteen 1929 Gurdjieffin uskottu oppilas, Tuona ajanjaksona Pariisin lähellä sijainneessa Gurdjieffin johtamassa Ihmisen Sopusointuisen Kehittämisen Instituutissa Thomas de Hartmann sovitti ja kirjoitti yhteistyössä Gurdjieffin kanssa suuren osan musiikista, jonka Gurdjieff kokosi ja jota musiikkia käytettiin hänen rytmisten liikesarjojensa (Movements) harjoituksissa.
Nikolai Stjernvall (Nicholas de Val) syntyi Tbilisissä 28.9.1919 Elizaveta Grigorievna ja Leonid Robertovich Stjernvallille, jotka olivat molemmat syntyneet Suomen suuriruhtinaskunnassa. Nikolain biologinen isä oli kuitenkin George Ivanovich Gurdjieff. Leonid ei ollut kyennyt saattamaan vaimoaan raskaaksi, mutta oli hyvin onnellinen vaimon synnyttäessä pojan. Nikolai syntyi vain muutama kuukausi sen jälkeen, kun hänen vanhempansa olivat päättäneet vaarallisen matkansa Gurdjieffin kanssa yli Kaukasuksen.
New York, 1930 (vasemmalta oikealle) G. I. Gurdjieff, Louise March, Nikolai Stjernvall, Jeanne de Salzmann, Leonid Stjernvall. Edessä keskellä Michel de Salzmann.
Lapsuus ja nuoruus Gurdjieffin vanavedessä Heinäkuussa 1920 Nikolai lähti vanhempineen Venäjältä (nyk. Georgia, suom. huom.) Gurdjieffin mukana Konstantinopoliin. Vuonna 1921 he matkustivat Gurdjieffin kanssa junalla Berliiniin. Heinäkuussa 1922 he matkustivat Gurdjieffin matkassa Pariisiin ja muutama viikko myöhemmin siirtyivät Gurdjieffin seurueen mukana Avonin Prieureen, Fontainebleaun esikaupunkialueelle. Nikolai vietti siellä seuraavat kymmenen vuotta lukuisten Gurdjieffin lasten seurassa. Nikolai kävi koulua Fontainebleaussa ja opiskeli ranskan kieltä, vaikka käyttikin venäjää kotonaan vanhempiensa kanssa sekä muiden lasten kanssa Prieuressa.
Nikolai oli 13-vuotias, kun Gurdjieff vuonna 1932 sulki Ihmisen harmonisen kehittämisen instituuttinsa. Sen jälkeen Nikolain perhe muutti Normandiaan Rouenin lähellä sijaitsevaan kylään, missä Nikolai kävi koulun loppuun. Kun Nikolai oli 18-vuotias, kutsui Gurdjieff hänet asuntoonsa Rue des Colones Renard -kadulle toimimaan kotiapulaisena, josta tehtävästä Nikolai käytti nimitystä yleistyöntekijä. Nikolai palasi Normandiaan vuonna 1938 juuri ennen kuin Leonid Stjernvall kuoli eturauhassyöpään.
Mannerheimin palveluksessa Helsingissä, muutto Sveitsiin Syyskuussa 1939, toisen maailmansodan sytyttyä, Nikolai nousi äitinsä kanssa Tukholmaan menevään laivaan ja he matkustivat edelleen Helsinkiin. Syntyperältään suomalainen Nikolai liittyi armeijaan, joka kävi sotaa Venäjää vastaan. Koska Nikolai oli oppinut suomea, ja osasi sujuvasti ranskaa ja venäjää, osoitettiin hänelle sotilastiedustelutehtäviä sotamarsalkka Carl Gustav Emil Mannerheimin johtamassa ministeriössä.
Sodan lopussa Nikolai käänsi Mannerheimille dokumentteja ranskaksi. Nikolain äiti halusi palata Ranskaan, mutta Mannerheim, joka oli lähdössä Sveitsiin hoitoon, auttoi Nikolaita löytämään tulkin töitä YK:sta Genevessä. Vuonna 1948 Nikolai muutti äitinsä kanssa Geneveen, jossa he asuivat äidin kuolemaan saakka. Nikolai ei koskaan avioitunut, vaikka arvostikin naisia.
Viimeiset vuodet Nikolai muistutti velipuolensa Michel de Salzmannin kanssa fyysisesti Gurdjieffiä. Toisin kuin Michel, Nikolai ei ryhtynyt seuraamaan Gurdjieffin opetuksia. Genevessä psykiatrina toiminut Michel ohjasi siellä Gurdjieff-ryhmää ja tapasi usein Nikolaita. Kun Nikolai jäi eläkkeelle tulkin tehtävistä, hän matkusti Kanadaan, Englantiin ja Yhdysvaltoihin tapaamaan sukulaisiaan ja läheisiä ystäviä, joita olivat muun muassa Boris Mouravieff, Dushka Howarth sekä Lida ja Luba Gurdjieff. Vuonna 1996 Nikolai sai halvauskohtauksen, mutta ei menettänyt henkisiä voimiaan. Vuonna 2007 Nikolai muutti vanhainkotiin Veyrieriin, Geneven ulkopuolelle, missä hän kuoli 26.6.2010.
Paul Beekman Taylor: In Memoriam Nikolai Stjernvall, suomentanut Karatas-Seura 2021.
Nikolai kirjoitti ranskaksi muistelmateoksen Daddy Gurdjieff: Quelques souvenirs inédits (1997), joka ei anna Gurdjieffistä kovinkaan mairittelevaa kuvaa, vaikkei se ollut myöskään täysin kielteinen.
Kuva Gisèle Sarfatin lyhytelokuvasta ’Rencontre inachevée: Louis Jouvet et G.I. Gurdjieff’ 2010.
Eräs tunnettu mystikko tapasi ytimekkäästi sanoa, että Gurdjieff on kuollut. Gurdjieff itse esitti, että opetus ja traditiot tahtovat laimentua ajan myötä, alun perin ravitseva ja makoisa kanakeitto muuttuu sukupolvien vaihtuessa laihaksi vesivelliksi ja lopulta pelkäksi haaleaksi vedeksi. Hänen työnsä, joka käsittää ryhmissä tapahtuvan toiminnan, yksilöllisen, sisäisen työn ja massiivisen määrän kulttuurisia tuotoksia, jatkuu edelleen, mutta kuinka merkittävä ja vaikuttava se on tänä päivänä?
Olemisen oppiminen vaatii aikaa Me haluamme arvottaa asioita, valita parasta ja optimoida ajankäyttöä ja ponnistuksiamme. Haluamme opettajaksi Jeesuksen tasoisen henkilön ja opetusjaksoksi viikonloppuun mahtuvan pikkusession tai mieluummin äänitteitä korvanappiin työmatkalla kuunneltavaksi. Tehokasta sen pitää olla ja parasta laatua.
Kokonaisuutena elämän valtaisa virta ei tietenkään vaikuta kovin tehokkaalta. Oma talousjärjestelmämme tuhlailee materiaa ja energiaa, ja me itse säästämme vaivoja ja aikaa haaskataksemme säästyneen ajan ja tarmon viihteeseen ja turhaan toimintaan. Olemme niin sitoutuneita tehokkuuteen, että vanhanaikainen kunnon joutenolo on lähes mahdotonta meille.
Kohti yksilöyttä Kaikissa opetuksissa on yhteisiä piirteitä: tarvitaan alkuponnistus ja sitoutuminen, tarvitaan suotuisa ympäristö, vuorovaikutusta toisten kanssa, ehkä on jopa autettava toisia heti kun pystyy. Ja samaan aikaan on kunnioitettava elämän suurta salaisuutta. Me olemme perimmältään yksin ja itsellisiä, kohtaamme syntymän vailla omia valmiuksia ja kuolemassa on tietty yksinäisyyden komponentti, joka on monen vanhuksen syvällisen pohdinnan kohteena pitkälti ennen viimeistä hetkeä. Mikä on siis tasapaino yhdessäolon ja yksilöisyyden välillä. Käytän sanaa ‘yksilöisyys’ yksilöllisyyden sijasta, koska ‘yksilöllisyys’ on turhan helppo ja teennäinen lisäke, jonka voi ostaa markkinamieheltä tai kopioida toisilta.
Kunnon yksilöisyys vaatii kyvyn kohdata ja erota. Gurdjieffin työssä on vahvana yhteisen jakamisen, kuuntelemisen ja kanssakokemisen piirre. Se sanomaton ja ilmaisematon, poluton polku, on yksilöisen ihmisen tie. Gurdjieff puhui siitä, miten me olemme kieroutuneita idiootteja. Meidän on tultava oikeanlaisiksi idiooteiksi (antiikin kreikan ‘idiotes’ tulee sanasta ‘idios’, itsellinen henkilö, jolla oli oikeus saada haltuunsa ruukunsirpale, jota käytettiin kaupunkikohtaisissa kansanäänestyksissä äänten laskentaan). Tie oikeaan idioottiuteen alkaa oman itsen tutkinnalla ja hankkimalla voimaa ja reflektiokykyä nähdä oma itse.
Todellisuuden tarkkailija optikon työpajassa Meidän aikamme tarvitsee kykyä havaita todellisuus. On kuin kaleidoskooppi, joka on täynnä joutavaa värikästä silppua, pitäisi muuttaa kaukoputkeksi – ja mikroskoopiksi – ja vielä makroskoopiksi – oikeastaan ontoskoopiksi (ontos – oleminen ja skopein – katsoa), läsnäolevuuden instrumentiksi. Gurdjieffilla on hyvä optikon työpaja tähän, joten aloitetaan todellisuuden tarkkailu yhdessä. Ehkä voimme myöhemmin jopa osallistua ympäröivään tapahtumien virtaan kanssatekijöinä ja kanssaluojina. Se olisi jo kova juttu ja kelpoisa tavoite meille kaikille.
2021 Paavo Nevalainen
Kuva Gisèle Sarfatin lyhytelokuvasta ’Rencontre inachevée: Louis Jouvet et G.I. Gurdjieff’ 2010.
Gurdjieffin suomalais-venäläinen oppilas Leonid Stjernvall (1872 – 1938) oli tunnettu lääkäri ja psykologi.
Leonid Stjernvall tutustui Gurdjieffiin Pietarissa vuonna 1914, ja pysyi tämän uskollisena oppilaana kuolemaansa saakka, ollen Gurdjieffin pitkäaikaisin seuraaja.
Lääketieteen tohtori, kollegiasessori Leonid Stjernvall syntyi 26. huhtikuuta 1872 Moskovassa. Hänen isä oli suomalainen kenraalimajuri Gustav Alexander Robert Stjernvall ja äiti venäläinen Anna Oldecopp. Stjernvall vihittiin avioliittoon 3. syyskuuta 1905 Venäjän Ylä-Laukaan kaupungissa Elisabet Grigorievna Feodoshevin kanssa. Elisabet oli syntynyt 17. tammikuuta 1885 Pietarissa.
Leonid Stjernvall opiskeli Moskovan yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa, ja hänestä tuli laillistettu lääkäri vuonna 1898. Hän toimi Venäjän sisäministeriön lääketieteellisen osaston virkamiehenä vuodesta 1902, ja sai nimineuvoksen virka-arvon ja kollegiassessorin virka-arvon vuonna 1906. Hänet erotettiin virasta vuonna 1907, jonka jälkeen hän toimi lääkärinä Pietarissa ja sähköstimulaatiohierontaa ja vesihoitoja tarjonneen parantolan johtajana. Parantolan arvellaan sijainneen joko Pietarissa tai Suomessa.
Gurdjieffin uskollinen oppilas
Leonid Stjernvall tutustui Gurdjieffiin Pietarissa vuonna 1914, ja pysyi tämän uskollisena oppilaana kuolemaansa saakka, ollen Gurdjieffin pitkäaikaisin seuraaja. Hän oli yksi niistä kuudesta oppilaasta, jotka tapasivat Gurdjieffia päivittäin Filippovin kahvilassa Pietarissa.
Sanotaan, että Stjernvall oli hiljainen, miellyttävä, asiallinen ja hillitty ihminen, joka kokouksissa esitti asiat tohtorimaisella tyylillä osoittamatta minkäänlaisia tunnereaktioita. Ryhmä kokoontui toisinaan Stjernvallien kotona Suomessa. Stjernvallin vaimo kertoi myöhemmin, että hänen miehensä oli fanaattisesti, ”melkein orjamaisesti”, omistautunut Gurdjieffille, ja oli P. D. Ouspenskin ohella paras Gurdjieffin uusien oppilaiden värvääjä.
Eräässä kokouksessa Gurdjieff antoi ryhmälle tehtävän, jossa heitä pyydettiin kertomaan asiasta, joka oli kaikkein pahinta, mitä he olivat milloinkaan joutuneet elämässään tekemään. Ryhmäläisten oli tuskallista seurata Stjernvallin rauhallista selontekoa. Gurdjieff kuunteli eikä sanonut mitään, mutta jähmetti hänet sitten sellaisella läpitunkevalla katseella, että se pysäytti tohtorin kesken lauseen. Gurdjieff sanoi sitten, että ”joku toinen kerta, tohtori, sinä olet vilpitön ja muistat nämä asiat tarkasti …pohdihan sitä”. Tässä tilanteessa huomattiin, että kyse ei ollut teeskentelystä, vaan pikemminkin kaksijakoisuudesta. Se oli kaksijakoisuutta ihmisessä, joka on alkanut havaita itsessään asioita, joista ei ole koskaan aikaisemmin ollut tietoinen.
Tohtori Stjernvall ja hänen vaimonsa olivat keskeisiä jäseniä ryhmässä, jonka Gurdjieff johti Venäjän vallankumouksen aikana kahden eri armeijan, punaisten ja valkoisten, taistelulinjojen välitse Kaukasuksen yli Tbilisin kaupunkiin. Tbilisissä Elisabet synnytti pojan, jonka biologinen isä oli Gurdjieff. Leonid, joka ei itse voinut saada lapsia, kasvatti poikaa yhdessä vaimonsa kanssa. Leonidin kerrotaan olleen hyvin iloinen Nikolain (1917–2010) syntymästä.
Leonid Stjernvall ja George Ivanovits Gurdjieff Kaukasuksella.
Usein juuri Stjernvall tasoitti ryhmän tietä suhteessa viranomaisiin. Eräänkin kerran Gurdjieff oli, kuten tavallista, lähettänyt tohtorin hankkimaan valkoisen puolen Venäjän passin ryhmän jäsenille ja kun Stjernvall meni virkamiesten luokse dokumenttien kanssa, ryhmän jäsenet päästettiin vaivatta läpi. Stjernvall neuvotteli valtion korkeiden virkamiesten kanssa Tbilisissä siitä, mihin rakennukseen Instituutti perustettaisiin. Häntä pidettiin neuvottelemisen erityisenä asiantuntijana.
Monen mutkan kautta Tbilisistä Normandiaan
Georgian valtion historiallisesta keskusarkistosta löytyvien asiakirjojen mukaan Gurdjieffin oppilaat Leonid Stjernvall, Alexandre ja Jeanne de Salzmann sekä Thomas de Hartmann jättivät Valtion opetusministerille osoitetun hakemuksen, jossa he anoivat lupaa avata G. I. Gurdjieffin filosofiaan perustuvan ”Ihmisen Sopusointuisen Kehittämisen Instituutin”. Instituutti avattiin syksyllä 1919. Poliittisten olojen kiristyttyä tilanne kuitenkin muuttui ja toiminta Tbilisissä päättyi. Syksyllä 1920 Gurdjieff avasi Istanbulissa Instituuttinsa “Konstantinopolin haarakonttorin” ja siellä tohtori Stjernvall tunnettiin lääketieteellisen voimistelun ohjaajana.
Stjernvall -suvun vaakuna
Ruotsin sukututkimusluettelossa, jossa luetteloidaan Suomen Ritarihuoneelle kirjattujen sukujen jälkeläisiä, Stjernvall mainitaan rytmisen voimistelun instituutin johtajana Ranskan Fontainebleaussa.
Myöhemmin, kun Instituutti muutti Saksaan, Stjernvall ja hänen vaimonsa kävivät Suomessa selvittämässä varojaan. Kun he palasivat, heillä oli mukanaan huomattava summa rahaa Instituutin toimintaa varten. Vuonna 1924 Stjernvall lähetettiin etukäteen, yhdessä A. R. Oragen kanssa, New Yorkiin ennen Gurdjieffia ja muuta ryhmää, aloittamaan logistiset ja rahoitukselliset valmistelut, jotka tekisivät Amerikan matkan mahdolliseksi.
Stjernvallin mainitaan usein olleen kokouksissa Gurdjieffin rinnalla vastaamassa kysymyksiin. Gurdjieffin jouduttua Ranskassa auto-onnettomuuteen Stjernvall kiiruhti rouva Hartmannin kanssa sairaalaan ja vei hänet kotiin Fontainebleau-Avonissa sijainneeseen Instituuttiinsa.
Gurdjieffilla oli tapana kirjoittaa pääteostaan ‘Belsebubin tarinoita pojanpojalleen’ vilkkaissa pariisilaiskahviloissa kuten ‘Cafe de la Paix’. Tohtori Stjernvall istui usein hänen seurassaan tuntikausien ajan hiljaisena ja ulkonaisesti vailla näkyvää roolia. Gurdjieff näytti Stjernvallille kirjoituksiaan. Venäjänkielentaitoinen Stjernvall ehdotti niihin muutoksia, jotka Gurdjieff mitä todennäköisimmin otti kiitollisuudella vastaan. Kuvaus piirtää rauhallisen näkymän syvässä keskittymisen tilassa olevasta kirjailijasta. Hänen rinnallaan istuu parrakas vanha ystävä, joka on täydellisen omistautunut olemaan avuksi.
Gurdjieff sulki instituuttinsa, Le Prieuré des Basses-Loges, vuonna 1932. Sen jälkeen Stjernvallit muuttivat Normandiaan, missä tohtori Stjernvall eli loppuelämänsä. Yhtenä Gurdjieffin uskollisimmista oppilaista Stjernvall ja hänen perheensä pysyivät vuosien varrella edelleen yhteydessä Gurdjieffiin. Leonid Stjernvallin sairastuttua syöpään Gurdjieff kävi usein tapaamassa häntä ja oli ollut silminnähden huolestunut ’kallisarvoisen ja uskollisen kumppanin’ terveydentilasta.
Leonid Stjernvall kuoli 2. huhtikuuta 1938 Sottevillessä, Ranskassa.
Armenialainen muusikko Levon Eskenian perusti Gurdjieff Folk Instruments Ensemblen vuonna 2008 tarkoituksenaan luoda etnografisesti autenttisia sovituksia G. I. Gurdjieff / Thomas de Hartmann pianomusiikista. Tämä erityislaatuinen ohjelmisto pohjautuu musiikkiin, jota Gurdjieff kuuli matkojensa aikana Armeniassa, Kaukasuksella, Lähi-idässä ja monissa osissa Keski-Aasiaa, Intiaa ja Pohjois-Afrikkaa. Jatka lukemista ”Gurdjieff Ensemble, upea konserttivideo Armeniasta”
