Julkaistu

Gurdjieff Tbilisissä vuonna 1919

Matka halki Georgian

C. E. Bechhofer Roberts

Toimittaja Carl Eric Bechhofer Roberts puhui venäjää ja matkusti paljon Venäjällä ja Kaukasuksella. Hän tutustui Ouspenskyyn toimittajakollegana, kun hän meni raportoimaan sikäläisistä oloista vuonna 1919. Roberts kuvailee mielenkiintoisten tapaamisten sarjaa, joita hänellä oli ”erään erikoisen yksilön nimeltä Georgij Ivanovitš Gourjiev” kanssa, sekä arvioi asiantuntevasti epävakaisia yhteiskunnallisia ja poliittisia tilanteita, joita hän kohtasi kaikkialla Kaukasuksella. Hänen skeptiset mutta ihailevat havaintonsa ovat ensimmäinen englanninkielellä julkaistu kertomus Gurdjieffista, joka tarjosi Robertsille sisäpiirikierroksen Tbilisissä. Ote Robertin kirjasta In Denikin’s Russia and the Caucasus, (1921).

G. I. Gurdjieff Tbilisissä n 1919

Venäjän elämän vähitellen tuhoutuessa viimeisten vuosien aikana Tbilisistä, joka oli ollut lähes vaaravyöhykkeen ulkopuolella, oli tullut keskus sille, mitä venäläisestä yhteiskunnasta oli jäljellä. Sieltä löytyi mitä kummallisimpia ihmisiä. Runoilijoita ja maalareita Pietarista ja Moskovasta, filosofeja, teosofeja, tanssijoita, laulajia, näyttelijöitä ja näyttelijättäriä. Paolo Iašvili, nuorempien georgialaisten runoilijoiden johtaja, kiipesi kerran runsaan aterian jälkeen Tbilisin pääbulevardilla 1) sijaitsevan Café Internationalin tuolille ja julisti kovalla äänellä, että ”ei Pariisi vaan Tbilisi on maailman kulttuurikeskus”. Iašvili, erinomainen mies, oli keskiyön jälkeen Tbllisin kuningas. Hänet saattoi löytää maanalaisesta kabareesta, ”Chimerionista”, valtavasta salista, jonka oli sisustanut pietarilainen modernistinen maalari Sergei Sudeikin. Kabaree kuului muistaakseni Tbilisin runoilijakillalle, jonka päällikkö IIašvili oli, ja Sudeikin oli työstänyt heidän muotokuvansa seinämaalauksensa eri osiin. Kabaree ei ollut huono, vaan tähän maailmankolkkaan nähden erittäin hyvä. Siellä oli mustalaislauluja, joista venäläiset pitävät, mustia amerikkalaisia rag-time laulajia – taivas tietää, miten he sinne olivat joutuneet -, tanssijoita (kuten hurmaava ”Lydia Johnson”, joka sai koko Tbillisin hulluksi kokonaiseksi kuukaudeksi), improvisoivia runonlaulajia, jotka kirjoittivat parit runot huoneessa olevista ihmisistä, ei aina ystävällisesti, ja lyhyitä satiirisia näytelmiä. Esitys päättyi noin neljältä aamulla.

Päivisin kävin lukuisissa uusissa kahviloissa, jotka olivat yksityishenkilöiden tai entisten upseerien tai tarjoilijoiden yhdistysten omistamia. Niissä saattoi tavata mitä mielenkiintoisimpia ihmisiä. Eräänä iltapäivänä istuin pöydässä Iašvilin, kahden tai kolmen muun georgialaisen runoilijan (heidän joukossaan Robakidze), taidemaalareiden ja kuvanveistäjien, Sudeikinin, Sorinin (toinen tunnettu venäläinen taidemaalari), erään Sokolovin, joka oli ollut merkittävässä asemassa Kerenskin hallituksessa vuonna 1917, ja erään erikoisen yksilön nimeltä Georgij Ivanovitš Gurdjieffin kanssa.

Viimeksi mainittu oli kreikkalaista alkuperää oleva venäläinen. Hän väittää viettäneensä suuren osan elämästään Tiibetissä, Chitralissa ja Intiassa ja yleensä itämaisissa luostareissa, joissa hän opiskeli idän muinaista viisautta. Hänellä oli ennen vanhaan ollut Moskovassa piirinsä, jonka monet jäsenet olivat seuranneet häntä Kaukasukselle vuonna 1917 ja vaeltaneet hänen kanssaan siitä lähtien. Häntä ympäröi edelleen tämä outo filosofien, lääkäreiden, runoilijoiden ja tanssijoiden joukko. Hän ei käyttänyt heitä hyväkseen, vaan päinvastoin, useat heistä elivät hänen hupenevilla varoillaan. Ja he kaikki arvostivat, melkein palvoivat, häntä oppaana maailmankaikkeuden ikuisiin salaisuuksiin. Hänen ihailijansa eivät suinkaan olleet typeryksiä; jotkut heistä olivat arvostettuja miehiä, ja erityisesti nämä väittivät, että Georgij Ivanovitš, kuten he häntä venäläiseen tapaan kutsuivat, oli opettanut heille enemmän heidän omasta taiteestaan kuin he olivat koskaan aikaisemmin oppineet. Hänellä oli epätavallisia käsityksiä musiikista, toisilla baletista ja vielä useammilla lääketieteestä ja filosofiasta, jotka kaikki, kuten hän sanoi, perustuivat salaisiin matemaattisiin mysteereihin, joihin häntä oli opetettu Keski-Aasian syrjäisillä kukkuloilla!

Hän oli silmiinpistävän näköinen mies. Hän oli lyhyt, tumma ja ruskehtava, ja hänellä oli läpitunkevat ja älykkäät silmät. Kukaan ei voinut olla hänen seurassaan monta minuuttia ilman, että hänen persoonallisuutensa voima teki häneen vaikutuksen. Hänen ei tarvinnut uskoa olevansa erehtymätön, mutta hänen poikkeuksellista älykkyyttään ei voinut kiistää. Esittäydyin hänelle, ja onneksi hän ei puhunut minulle teosofiasta, kuten olin pelännyt, vaan oli sen verran hyväntahtoinen, että hän näytti minulle Tbilisin sellaisia puolia, joita kaikki vierailijat eivät näe. Kävimme monissa hämärissä georgialaisissa ja persialaisissa ravintoloissa, joissa söimme ruokahalua herättäviä aterioita toisinaan epämiellyttävässä ympäristössä. Yhdestä näistä tuli kuitenkin suosikkiravintolani. Se oli kellari – georgialaiset rakastavat maanalaisia ruokailutiloja – jonka ikkunoista avautui näkymä Kura-joen nopeille ja mutaisille vesille. Georgij Ivanovitš puhui tarjoilijoille georgiaa tai persiaa, jonka ansiosta saimme meille epätavallisia ja pikantteja ruokalajeja, ja puhui minulle muistoja omituisesti murretulla venäjän kielellään. Venäjä on suuri maa ammattimaisille mystikoille, ja Georgij Ivanovitš näytti kuuluneen siellä mitä erilaisimpiin piireihin. Hänen vihollisensa nimittivät häntä ”Rasputin manqué”:ksi, vaikkei heillä ollut esittää mitään todisteita pahantahtoisten vihjailujensa tueksi.

Eräänä päivänä menimme Tbilisin kuuluisaan kuumaan kylpylään, josta kaupunki on muinoin saanut nimensä. Pitkä, parrakas persialainen johdatti meidät paljaaseen kivikammioon, jossa kaksi rikkipitoisen veden suihkua valui lattiassa oleviin suuriin altaisiin. Vesi oli ruumiinlämpöistä, ja istuimme jonkin aikaa rauhassa altaissa. Sitten persialainen palasi ohuesta pellavasta tehdyn eräänlaisen tyynyliinan kanssa, otti saippuan, jonka olimme ostaneet ennen kylpylään menoa, pudotti sen pussiin, täytti sen ilmalla ja puristi sitä ulos, kunnes kaikki ilma oli kadonnut valtavaan vaahtoon. Hän pesi ja jynssäsi minut vaahdolla, ja sitten hän heitti päälleni useita ämpärillisiä kuumaa vettä ja laittoi minut takaisin kuoppaan sillä välin, kun hän hoiti toveriani. Sen jälkeen hän veti minut taas ulos ja hieroi minua epätavallisella tavalla, kunnes tunsin itseni monta senttiä pidemmäksi, paljon hoikemmaksi ja hyvin väsyneeksi. Sitten pukeuduimme, maksoimme pienen summan kylpylän käytöstä ja menimme ulos, missä Tbilisin pesijättäret pesevät vaatteensa vuorenrannan lämpimistä luonnonlähteistä ylitse vuotavassa vedessä. Kävimme läheisessä persialaisessa ravintolassa, ja sen jälkeen menimme kotiin nukkumaan kylvyn vaikutukset pois.

Pyykinpesua Tbilisin Abanotubanissa. Kuva: History of Georgian Medicine in Chugureti

Iltaisin kävin Georgij Ivanovitšin ”Harmonisen inhimillisen kehityksen instituutissa” ja katselin, kun hän harjoitteli balettia, jonka hän oli itse keksinyt ja säveltänyt. Tarina oli manikealainen – valkoisten ja mustien maagien kilvoittelu. Tanssit perustuivat liikkeisiin ja eleisiin, jotka olivat periytyneet perinteen ja maalausten kautta tiibetiläisissä luostareissa, joissa hän oli käynyt. Myös musiikki oli salaperäistä perinnettä. Hän itse ei osannut soittaa nuottiakaan eikä tiennyt mitään säveltämisestä; mutta akateemikko, joka tulkitsi hänen ajatuksiaan, vakuutti minulle, että hän oli oppinut Georgij Ivanovitšilta enemmän musiikin teoriaa kuin missään koulussa. Myös koristeet ja puvut olivat Georgij Ivanovitšin käsialaa; hän oli jopa itse maalannut ja ommellut ne. En tiedä, onko balettia vielä esitetty; puhuttiin, että Tbilisin oopperatalo lainattaisiin sitä varten, mutta kun olin viimeksi Tbilisissä, Georgij Ivanovitš oli hieman kyllästynyt oppilaisiinsa ja odotti innolla matkaa Eurooppaan tai Egyptiin ja itään ilman heitä. 2 )

Kenen tahansa muun miehen kohdalla olisin suhtautunut epäilevästi suurimpaan osaan hänen tarinoistaan, mutta Georgij Ivanovitš oli todellakin tavallisesta teosofisesta moskasta poikkeava. Jos hän todella halusi lähteä minne tahansa, olisipa se sitten vaikka salaperäisiin luostareihinsa Tiibetissä, joista yhdessä, hän sanoi intialaista perinnettä mukaillen, Jeesus oli opiskellut, en näe, kuka voisi estää häntä lähtemästä. Hän tunsi Venäjän ja Transkaukasian varmasti erinomaisesti. Hän tiesi kummallisista muinaisista temppeleistä ja pakanallisista pyhistä paikoista siellä, mikä sai minut innolla odottamaan niihin suuntautuvaa matkaa, jonka aiomme tehdä, kun rauhalliset olot palaavat maahan. Hänen mielenkiintoisessa seurassaan aikani Tbilisissä kului nopeasti.

Huomioita:
1 ) Tämän kuuluisan ”Golovin-kadun” nimi oli nyt muutettu ”Rustaveli-kaduksi”. (Rustaveli on georgialainen klassinen runoilija.) Asukkaiden hämmennnykseksi myös monien muiden katujen nimet muutettiin georgialaisiksi.
2 ) Hän saapui Konstantinopoliin myöhään vuonna 1920, ja olen kuullut, että hän aikoo nyt tuottaa balettinsa Pariisissa.

Käännös: Karatas-Seura 2025

In English: Gurdijeff International Review

Leonid Stjernvall : Gurdjieffin pitkäaikaisin seuraaja
G. I. Gurdjieff ja musiikki
Julkaistu

Pelko, samastuminen (Gurdjieffin varhaisia puheita)

G.I. Gurdjieff: (osittainen muistiinpano) 1918?

… kieppuvat ajatukset, jotka palaavat uudelleen ja yhä uudelleen samaan aiheeseen, samaan epämiellyttävään tilanteeseen, jota hän pelolla odottaa mutta joka ei kuitenkaan tule tapahtumaan eikä todellisuudessa edes voikaan tapahtua.

Paul Klee: Pelonpurkaus 1939

Nämä pelokkaat kuvitelmat tulevista epämiellyttävistä asioista, sairauksista, menetyksistä, piinallisista tilanteista usein saavat ihmisen valtaansa siinä määrin, että niistä tulee todellisia valveunia. Ihmiset lakkaavat näkemästä ja kuulemasta, mitä tosiasiassa tapahtuu, ja jos joku onnistuu todistamaan heille, että heidän huolensa ja pelkonsa eivät ole perusteltuja tietyn asian suhteen, ihmiset jopa tuntevat tiettyä pettymystä, ikään kuin heiltä olisi otettu pois jonkin miellyttävän tapahtuman odotus.

Hyvin usein ihminen elää sivistynyttä elämää sivistyneessä ympäristössä havaitsematta, kuinka suurta osaa pelot esittävät hänen elämässään. Hän pelkää kaikkea: hän pelkää apulaistaan, hän pelkää naapurin lapsia, pelkää kiinteistön hoitajaa, pelkää sanomalehden myyjää, pelkää taksin kuljettajaa, kauppa-apulaista, ystävää, jonka näkee kadulla ja jonka ohi yrittää päästä tämän huomaamatta. Ja niin vuorostaan myös lapset, palvelijat, kiinteistön hoitaja jne. pelkäävät häntä.

Asiat ovat näin tavallisina, normaaleina aikoina, mutta juuri sellaisena aikana, jota elämme tällä hetkellä, tämä kaiken läpäisevä pelko on selvästi nähtävissä.

Ei ole liioittelua sanoa, että suuri osa viime vuoden tapahtumista on pelon seurausta.

Ihmisen on vallannut kaikki se, mikä häntä ympäröi, koska hän ei milloinkaan kykene katsomaan riittävän puolueettomasti suhdettaan ympäristöönsä.

Hän ei milloinkaan kykene astumaan sivuun ja katsomaan itseään ja sitä, mikä häntä jollakin hetkellä vetää puoleensa tai työntää luotaan, oli se sitten mitä tahansa. Ja tämän kyvyttömyyden takia hän samastuu kaikkeen.

Myös tämä on yksi unen ominaisuus.

Ryhdyt keskustelemaan jonkun henkilön kanssa tavoitteenasi saada häneltä jokin tieto. Saavuttaaksesi tämän tavoitteen sinun täytyy lakkaamatta vahtia itseäsi, muistaa mitä haluat, astua itsesi viereen tarkkaillen itseäsi sekä henkilöä, jonka kanssa keskustelet. Mutta et kykene tekemään tätä. Yhdeksän kertaa kymmenestä tulet samastuneeksi keskusteluun ja sen sijaan, että saisit haluamasi tiedon, kerrot hänelle asioita, joita sinulla ei ollut tarkoitus kertoa.

Ihmisillä ei ole mitään käsitystä, kuinka paljon he ovat johdateltavissa. Tämä pelko ei ole helposti määriteltävissä. Hyvin usein se on pelkoa piinallisista tilanteista, pelkoa siitä, mitä toinen ihminen saattaa ajatella. Toisinaan tämä pelko muuttuu lähes kiihkomielisyydeksi.

Käännös: Neljäs tie Suomessa
Gurdjieff’s Early Talks 1914 – 1931
2014 Book Studio
ISBN: 978-0-9572481-1-3
pp. 97-98

Kaksi henkiolentoa (Gurdjieffin varhaisia puheita)
Vertausten kieli C. S. Lewisin Suuressa Avioerossa

Julkaistu

G. I. Gurdjieff ja musiikki

Gurdjieffin työ ja opetus on ainutlaatuista osin monimuotoisuutensa takia. Elämänsä aikana Gurdjieff luennoi, perusti ryhmiä ja instituutteja, opetti sekä psyykkisiä että fyysisiä harjoituksia, järjesti tanssiesityksiä seuraajiensa kanssa, loi tanssi-/liikesarjoja (Movements), kirjoitti kirjoja ja sävelsi musiikkia.

Gurdjieff aloitti, uudelleenorganisoi, lopetti ja käynnisti uudelleen ryhmiä Työtä varten sekä kävi läpi monien ulkoisten haasteiden (mm. sota-ajat). Sekä hänen 10-osaiseksi tarkoitettu kirjasarjansa että Movements-sarjansa jäivät kesken. Vaikuttaa, että jokin haluttu päämäärä jäi usein saavuttamatta tai ehkä jopa puolimatkaan. “Jätän teille upean sekamelskan”, kuten hän sanoi ennen kuolemaansa.

G. I. Gurdjieffin harmooni

Tässä artikkelissa keskityn yhteen osaan Gurdjieffin Työtä: luon lyhyen katsauksen hänen musiikkiinsa. Vaikka Gurdjieffista puhuttaessa usein mainitaan hänen teoriansa (luentonsa ja kirjansa) tai fyysiset harjoitteet (Movements), on myös hänen musiikillinen tuotantonsa mittava ottaen huomioon mitä kaikkea muuta hän teki samanaikaisesti.

Varmuudella voidaan sanoa, että musiikilla oli Gurdjieffille suuri merkitys halki hänen elämänsä ja Työnsä. Gurdjieff oli oman kertomansa mukaan lapsena kirkkokuoron laulajana, ja hänen isänsä oli myös runoilija/laulaja. Gurdjieff itse sävelsi ja soitti musiikkia, mutta tunsi selvästi myös hyvin musiikin teoriaa.

Gurdjieffin opettama systeemi pohjautuu osittain musiikin teoriaan, ja esimerkiksi säveliin ja sävelten välisiin intervalleihin viitataan usein. Aiheeseen perehtymättömille do, re, mi, fa, so, la ja kokonaiset ja puolikkaat intervallit sävelten välillä tai puhe oktaaveista voivat vaikuttaa oudoille, mutta aukeavat soittajille ja aihetta tunteville. Teorian lisäksi Gurdjieff oli kiinnostunut musiikin konkreettisesti havainnoitavista vaikutuksista ihmisiin: Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa -kirjassaan Gurdjieff mainitsee kokeet, joilla hän ja hänen ystävänsä tutkivat musiikin suoraa vaikutusta muun muassa kuulijoiden tunnetiloihin.

Sävellykset ja Thomas de Hartmann yhteistyö

Kuuluisimmat Gurdjieffin kappaleet ovat ns. Gurdjieff / de Hartmann -sävellykset, joita on kymmeniä. Ukrainalaissyntyinen oppilas Thomas de Hartmann oli klassisen musiikin koulutuksen saanut ja Venäjällä tunnettu ja ansioitunut pianisti ja säveltäjä, joka toimi Gurdjieffin kanssa läheisessä yhteistyössä kyseisten sävellysten teossa. de Hartmannin kuvauksen mukaan Gurdjieff taputti hänelle sävellettävän kappaleen rytmiä pianoon ja hyräili kappaleen melodian. de Hartmann sitten soitti, harmonisoi ja kirjasi kappaleet ottaen vastaan Gurdjieffin korjaukset.

Kun kappaleisiin perehtyy, huomaa niiden merkittävän harmonisen rikkauden: monet sävellykset sisältävät kompleksisia soinnutuksia ja upeaa harmonian tajua. On mahdollista, että Gurdjieffin kuorotausta on osaltaan vaikuttanut kappaleiden neliäänisiin harmonioihin ja moniäänisiin soinnutuksiin. Toisaalta kappaleissa kuuluvat Gurdjieffin matkat: mukana on länsimaiselle musiikille vieraampien skaalojen käyttöä, joka tuo Kaukasian, Keski-Aasian ja Lähi-idän musiikkiperinnön länsimaiseen kontekstiin pianolla soitettuna. Rakenteellisesti monet kappaleet etenevät A- ja B-osien vaihdoksin, kun taas osassa edetään osasta toiseen ilman selkeää toistuvuutta.

Oman mausteensa kappaleisiin tuovat myös tahtilajit, jotka ovat usein jaollisia kolmella, viidellä, seitsemällä tai yhdeksällä. Parhaimmillaan tahtilajin ja suorastaan aggressiivisen soitannan yhdistelmä kuulostaa siltä, kuin dervissit pomppisivat pianon päällä. Toisaalta toiset osiot ovat jopa hartaita. Aggressio ja hartaus voivat myös vaihdella saman kappaleen aikana siirryttäessä osasta toiseen.

Näistä erityispiirteistä huolimatta joukossa on myös kappaleita, jotka voisivat sopia niin melodiankuljetuksensa kuin rakenteensa puolesta kevyiksi pianoballadeiksi jopa nykyaikaisille pianolevyille. Jälkimmäisiin kuuluvat mm. Tiibetiläinen tanssi sekä Kalastajanaisten laulu, joiden nimet luovat mielikuvia itse musiikin lisäksi.


Gurdjieff teki vuosien ajan yhteistyötä Thomas de Hartmannin kanssa. Vaikka Gurdjieffin lähipiirissä oli vuosien mittaan useita muusikoita ja pianisteja, jotka säestivät Movementsien harjoittelua, Gurdjieff ilmeisesti sävelsi yksinomaan de Hartmannin kanssa. Kun heidän yhteistyönsä päättyi, ei Gurdjieff enää vaatinut muita kirjaamaan kappaleitaan ylös tai työskennellyt samalla tavoin musiikin parissa. Kenties hän katsoi työnsä sen osalta tulleen tarvittavaan pisteeseen – olihan hän ohjeistanut de Hartmannia “kirjaamaan kappaleet muistiin niin että idioottikin ymmärtää” ne.

Sivuhuomiona mainittakoon, että Gurdjieff kritisoi itse länsimaista oktaavin jakamista 12 sävelaskeleeseen ja huomautti 22-sävelisen oktaavin olevan matemaattisesti paljon perustellumpi. 22 sävelen järjestelmä on käytössä mm. Intiassa. Vaikka Gurdjieff oli tehnyt kokeiluja pianoiden eri virityksien kanssa, ei hän ilmeisesti itse käyttänyt tätä 22 sävelen jakoa soittaessaan.

Myöhempinä vuosinaan Gurdjieff “tilasi” de Hartmannilta 39 Movementsiinsä musiikkikappaleet. Ennen näiden kappaleiden valmistumista liikkeitä oli harjoiteltu Gurdjieffin harmooni-improvisaatioiden ja Työssä mukana olleiden oppilaiden pianoimprovisaatioiden säestämänä. de Hartmann sävelsi Movements-kappaleita sekä itse että Työhön 1919 de Hartmannin rohkaisemana mukaan tulleen Jeanne de Salzmannin avulla. Jeanne de Salzmannille (johon usein viitataan myös Madame de Salzmannina) Gurdjieff antoi ennen kuolemaansa päävastuun Movementseista ja Työn jatkamisesta.


Gurdjieffin liikesarjaharjoitteet ja -esitykset tulevat henkiin sitä säestävän musiikin ansiosta. Toisinaan musiikki myötäilee liikkeitä, toisinaan menee sen kanssa ristiin. Jokainen kappale kuitenkin antaa liikkeille temmon, rytmiikan ja tunnelman. Liikesarjoja tehneet ovat voineet ehkä tuntea musiikin kohottavan vaikutuksen, joka tuo liikkeisiin erikoista kaipausta tai halua koskettaa jotain arkitodellisuudesta poikkeavaa. Jeanne de Saltzmannin väitetään sanoneen, että Gurdjieffin musiikki, joka ei liity Movementseihin, on täysin toissijaista. Todettakoon kuitenkin, että Gurdjieffin musiikillisessa tuotannossa Movements-musiikin ulkopuolella on paljon hienoja ja suorastaan koskettavia kappaleita.


Improvisaatio ja klassiset teokset

Sävellettyjen kappaleiden lisäksi Gurdjieffin musiikkiin kuuluu improvisaatio. Kun yhteistyö Thomas de Hartmannin ja tämän vaimon Olgan kanssa loppui (ilmeisesti siksi, että musiikin kanssa auttanut Thomas ja sihteerinä toiminut Olga tekivät Gurdjieffin elämästä liian helppoa – eräänlainen kehun muoto kai sekin), Gurdjieff säesti Movements-harjoitteita usein improvisoimalla. Vaikka Gurdjieffin Instituutissa Prieuressa säestyssoittimena oli toiminut yleensä piano, Gurdjieff itse soitti harmoonilla improvisoiden.

Gurdjieffin harmoonin soittoa myös nauhoitettiin 1940-luvulla, ja sitä on julkaistu useamman tunnin edestä. Todennäköisesti nämä kappaleet on soitettu yhdellä kädellä, sillä toisen käden on pitänyt pumpata ilmaa: harmoonia on pumpattava, jotta siitä saa ääntä ulos. Julkaistut mollivoittoiset improvisaatiot antavat kapean näkymän Gurdjieffin soittoon ja musiikkiin, mutta kyseisten sävellysten on tuskin tarkoitettu olevan tiukan analyyttisen katseen alla jälkipolvien toimesta kontekstistaan irrotettuina.


Pianokappaleiden ja myöhempien aikojen harmooni-improvisaatioiden lisäksi Gurdjieff sävelsi myös musiikkia soitettavaksi jousille. Vuonna 1923-1924 Prieuren ryhmien julkisia Movements-esityksiä säestivät orkesterit. Théâtre des Champs-Elyséesissä esitetyissä esityksissä Thomas de Hartmann oli auttanut Gurdjieffia musiikin sovittamisessa 35-jäseniselle kokoonpanolle, ja myöhemmin Yhdysvalloissa pienemmälle orkesterille. Vuonna 2001 nämä kappaleet nauhoitettiin kumpaakin kokoonpanoa vastaavina sovituksina Metropole Orchestran toimesta.

Gurdjieffin musiikillinen perintö ja sen juurista

Ennen Ranskassa ja Yhdysvalloissa järjestettyjä esityksiä Gurdjieff oli järjestänyt vastaavanlaisia esityksiä Venäjällä. Nämä tapahtuivat jo 1910-luvulla, ennen kuin kenties kuuluisin Gurdjieffin oppilas, P. D. Ouspensky, liittyi Gurdjieffin ryhmiin. Sitä, kuka näiden esitysten musiikit sävelsi, sovitti tai esitti, ei ole kai säilynyt tietoa. On myös muistettava, että näiden tanssien sisältö ja muoto poikkesi paljon myöhemmin tehdyistä Movements-sarjoista – mutta se on jo toisen artikkelin aihe.

Gurdjieffin musiikillista perintöä on jatkettu tämän kuoleman jälkeen ja uusia levytyksiä – sekä Gurdjieff / de Hartmann -sävellyksiä että niistä inspiroituneita teoksia – julkaistaan yhä. Gurdjieff / de Hartmann -kappaleista on saatavilla eri kokoonpanoin ja soittajin tehtyjä versiointeja, ja kuultavissa on myös sekä Gurdjieffin että Thomas de Hartmannin itse soittamia nauhoitteita. Vaikka myös jousimusiikkia on julkaistu uudelleen, on muistettava, että monet kappaleet ovat rekonstruktioita tai yrityksiä esittää ne “kuten on tarkoitettu”.

Tämä artikkeli toivottavasti paitsi toi Gurdjieffin musiikkia uusille kuulijoille, myös avasi uusia näkökulmia siihen.

@ Juho R. 2024

Gurdjieff Ensemble: ZARTIR – HERÄÄ!


Julkaistu

Kaksi jokea (Gurdjieffin varhaisia puheita)

G. I. Gurdjieff, New York
Tiistaina, 26. päivä helmikuuta v. 1924

On hyödyllistä yleisesti verrata ihmiselämää suureen virtaan, joka saa alkunsa eri lähteistä ja jakautuu kahteen erilliseen jokeen. Tässä virrassa syntyy ikään kuin vedenjakaja, ja voimme verrata kenen tahansa ihmisen elämää yhteen pisaraan siinä vedessä, josta tämä elämänvirta koostuu.

Johtuen ihmiselle sopimattomasta elämäntavasta, vakiintui kaiken olemassaolon tarkoituksen yhteiseksi toteuttamiseksi, ylipäätään, että inhimillinen elämä maan päällä virtaisi kahdessa joessa. Suuri Luonto valmistautui tähän ennalta ja kiinnitti asteittain ihmiskunnan yhteiseen olemukseen tätä tarkoitusta vastaavan ominaisuuden siten, että ennen vesien jakautumista jokainen pisara omaa vastaavan sisäisen henkilökohtainen voiman ”kamppailla oman vastustavan osansa” kanssa. Kamppailun tuloksena saattaa kehittyä sellainen ”jokin”, jonka ansiosta pisara saa hankittua tiettyjä ominaisuuksia, jotka puolestaan tekevät mahdolliseksi elämän vesien jakautumiskohdassa päästä yhteen tai toiseen kahdesta joesta.

Kirjan kansi: Gurdjieffin varhaisia puheita
Kirjan kansi: Gurdjieff’s Early Talks (Gurdjieffin varhaisia puheita)

Näin siis on kaksi suuntausta ihmiskunnan elämässä: aktiivinen ja passiivinen. Lait ovat kaikkialla samat. Nämä kaksi lakia, nämä kaksi virtausta, kohtaavat toisensa jatkuvasti, kulkevat ristiin ja välillä rinnakkain. Ne eivät kuitenkaan milloinkaan sekoitu toisiinsa; ne tukevat toisiaan ja ovat toisilleen välttämättömiä.

Näin oli aikaisemmin ja näin asia tulee olemaan edelleenkin.

Kaikkien tavallisten ihmisten elämä yhteisesti ajateltuna voidaan nähdä yhtenä näistä virtauksista, jossa yksittäistä elämää, olipa se ihmiselämä tai jonkin muun elävän olennon elämä, edustaa yksi pisara joessa, joka itse on kytketty lenkkinä kosmisessa ketjussa. Yleisten kosmisten lakien mukaisesti tämä joki virtaa määrättyyn suuntaan. Kaikilla sen käännöksillä, mutkilla sekä muutoksilla on tarkoin määrätty tarkoitus. Tässä tarkoituksessa jokainen pisara esittää osaansa kyseisen virtauksen osana, mutta koko virtauksen laki ei yllä yksittäisiin pisaroihin asti. Pisaroiden aseman muutokset, niiden liike ja suunta ovat täysin sattumanvaraisia. Yhtenä hetkenä pisara on tässä, seuraavassa hetkessä tuolla, nyt se on pinnalla ja nyt se on painunut pohjalle. Sattumanvaraisesti se nousee, sattumanvaraisesti se törmää toiseen pisaraan ja putoaa alas, nyt se liikkuu nopeasti ja seuraavassa hetkessä sen liike hidastuu. Sen mukaan, missä se sattuu olemaan, on sen elämä joko helppoa tai vaikeaa. Sille ei ole olemassa minkäänlaista yksilöllistä lainalaisuutta, ei mitään persoonallista kohtaloa. Vain koko virtauksella on kohtalo, joka on yhteinen kaikille sen pisaroille. Persoonallinen suru ja ilo, onnellisuus ja kärsimys ovat kaikki tuossa virrassa sattumanvaraisia.

Pisaralla on periaatteessa mahdollisuus vapautua tästä yleisestä virtauksesta ja ponnistaa toiseen virtaukseen, joka kulkee naapurina.

Tämä on myöskin Luonnon laki. Tätä varten pisaran täytyy tietää, kuinka käyttää hyväksi sattumanvaraisia virtauksia sekä koko virran liikevoimaa siten, että pääsee pinnalle ja lähemmäksi joen penkkaa, sellaiseen kohtaan, josta on helpompi ponnistaa tuohon toiseen virtaan. Sen on osattava valita sekä oikea paikka, että myös oikea aika, osattava käyttää hyväksi tuulta, pyörteitä ja myrskyjä. Silloin pisaralla on mahdollisuus nousta vesipärskeessä ja hypätä toiseen jokeen.

Siitä hetkestä lähtien, kun pisara pääsee toiseen jokeen, se on erilaisessa maailmassa, erilaisessa elämässä ja sen tähden eri lakien alaisena. Tässä toisessa joessa on olemassa laki yksittäisille pisaroille, vaihtuvan kehityskulun laki. Pisara nousee pinnalle tai painuu pohjalle, ei sattumanvaraisesti tällä kertaa vaan lainalaisesti. Saapuessaan pinnalle pisara tulee asteittain painavammaksi ja vajoaa; syvällä se menettää painoaan ja nousee jälleen pinnalle.

Pinnalla kelluminen on pisaralle hyväksi – pohjaan painuminen on pahaksi. Paljon riippuu taidosta ja ponnistuksesta. Tässä toisessa joessa on erilaisia virtauksia ja on välttämätöntä päästä tarvittavaan virtaukseen. Pisaran on kelluttava pinnalla niin kauan kuin sille on mahdollista, jotta se kykenee valmistautua ansaitsemaan mahdollisuuden päästä toiseen virtaukseen ja niin edelleen.

Mutta me olemme ensimmäisessä joessa. Niin kauan kuin olemme tässä passiivisessa virtauksessa se kuljettaa meitä minne haluaa; niin pitkään kuin olemme passiivisia, tulemme tuupatuiksi sinne tänne ja olemme jokaisen sattuman armoilla. Olemme näiden sattumien orjia.

Samaan aikaan Luonto on antanut meille mahdollisuuden paeta tästä orjuudesta. Sen tähden, kun puhumme vapaudesta, puhumme nimenomaisesti siirtymisestä toiseen jokeen.

Tietenkään tämä ei ole aivan yksinkertaista – jokea ei voi vaihtaa pelkästään halun perusteella. On välttämätöntä omata voimakas toive ja tarvitaan pitkä valmistautuminen. Joudutte samastumisen kautta elämään kaikki ensimmäisen joen houkutukset. Teidän tulee kuolla tälle ensimmäiselle joelle. Kaikki uskonnot puhuvat tästä kuolemasta: ”Ellette kuole, ette voi syntyä uudelleen.”

Tämä ei tarkoita fyysistä kuolemaa. Tästä kuolemasta ei ole tarpeellista nousta uudelleen, sillä jos on olemassa sielu, se on kuolematon. Sielu ei tarvitse ruumista, jonka menettämistä kutsumme kuolemaksi. Syy ylösnousemukseen ei ole, huolimatta kirkkoisien opetuksista, että voisi astua Jumalan eteen viimeisellä tuomiolla. Ei, Kristus ja kaikki muut puhuvat kuolemasta, joka voi tapahtua elämän aikana, sen tyrannin kuolemasta, joka on orjuutemme alkusyy. Tämä kuolema on ihmisen ensimmäisen ja tärkeimmän vapautumisen välttämätön ehto.

Jos ihmiseltä riistetään hänen harhaluulonsa ja kaikki mikä estää häntä näkemästä todellisuuden – jos häneltä viedään hänen kiinnostuksensa, hänen huolehtimisensä, hänen odotuksensa ja toiveensa – niin kaikki hänen pyrkimyksensä romahtaisivat, kaikki tyhjentyisi ja jäljelle jäisi pelkkä olento, tyhjä ruumis vain elintoiminnoiltaan hengissä.

Tämä olisi ”Minän” kuolema, kaiken sen kuolema, josta se koostui, kaiken valheellisen tuhoutuminen, joka oli kertynyt tietämättömyydestä tai kokemattomuudesta. Tämä kaikki säilyy edelleen hänessä pelkästään aineistona, josta voi tehdä valintoja. Silloin ihminen on kykenevä valitsemaan itse eikä ole toisten ihmisten suostuttelun varassa.

Tämä on vaikeaa. Ei, ”vaikea” on väärä sana. Sana ”mahdoton” on myös väärä, koska sellainen on periaatteessa mahdollista. Se on vain tuhat kertaa vaikeampaa kuin tulla monimiljonääriksi rehellisellä työllä.

KYSYMYS: On siis kaksi jokea – kuinka voi pisara siirtyä yhdestä joesta toiseen?

VASTAUS: Sen täytyy ostaa matkalippu. On välttämätöntä tajuta, että vain hän voi yltää toiseen jokeen, jolla on todellinen mahdollisuus muutokseen. Tämä mahdollisuus riippuu halusta, erityislaatuisesta ja voimakkaasta toiveesta, toiveesta perusolemuksessa, ei persoonallisuuden halusta. Teidän tulee ymmärtää, että on hyvin vaikeata olla rehellinen itselleen, ja ihminen pelkää suuresti totuuden näkemistä. Vilpittömyys on omantunnon toiminto. Jokaisella ihmisellä on omatunto – sellainen on jokaisella ihmisellä. Mutta johtuen sivilisaatiosta tämä toiminto on kerännyt kuoren päälleen ja lakannut toimimasta, paitsi erityisissä, hyvin voimakkaasti koetuissa tilanteissa. Silloin se toimii lyhyen hetken ajan ja katoaa jälleen. Sellaiset hetket aiheutuvat voimakkaista shokeista, suuresta surusta tai häväistyksi tulemisesta. Tällaisina hetkinä omatunto yhdistyy persoonallisuuteen ja perusolemukseen, jotka muutoin toimivat erillisinä.

Tämä kysymys kahdesta joesta viittaa perusolemukseen, kuten kaikki muutkin todelliset asiat. Perusolemuksenne on pysyvä, persoonallisuus on yhtä kuin koulutuksenne, ideanne, uskomuksenne – ympäristönne vaikutus: kaiken tämän te hankitte ja voitte myös sen menettää. Näiden puheitten tarkoitus on auttaa teitä hankkimaan jotain todellista. Emme voi nyt kysyä tätä kysymystä vakavissamme; meidän täytyy ensin kysyä: ”Miten voin valmistaa itseni kysymään tämä kysymys?”

Oletan, että persoonallisuutenne ymmärrys on johtanut teidät toteamaan nykyinen elämänne tietyllä tavalla epätyydyttäväksi ja toivomaan että löytäisitte jotain parempaa. Toivotte, että minä kerron teille jotain sellaista, mitä ette tiedä, joka näyttää teille seuraavan askeleen.

Yrittäkää ymmärtää, että se, jota tavallisesti nimitätte ”Minäksi” ei ole Minä; ihmisessä on useita ”Minuuksia” ja jokaisella ”Minällä” on erilainen toive. Pyrkikää hankkimaan todiste tästä. Haluatte muuttua, mutta mikä osa teissä haluaa tätä? Useat osat teissä haluavat monenlaisia asioita, mutta vain yksi osa on todellinen. On erittäin hyödyllistä yrittää olla rehellinen itselleen. Vilpittömyys on avain, joka avaa oven, jonka kautta näette erilliset osanne ja tulette näkemään jotain teille täysin uutta. Teidän tulee jatkaa yritystä olla vilpitön. Joka päivä puette yllenne naamion ja teidän tulee riisua se pois vähitellen.

On tajuttava eräs tärkeä seikka. Ihminen ei kykene vapauttamaan itseään. Hän ei kykene tekemään havaintoja itsestään kaiken aikaa; ehkä viiden minuutin ajan, mutta todella itsensä tunteminen edellyttää, että hän tietää, miten hän viettää kokonaisen päivän. Ihmisellä on myös vain yksi tarkkaavaisuuden keskittymä; hän ei aina näe uusia asioita, mutta saattaa sattumalta tehdä löytöjä, jotka hän voi tunnistaa uudelleen. Tässä on merkillinen seikka: kun kerran löydätte itsestänne jonkin asian, havaitsette sen toistamiseen. Mutta koska ihminen on mekaaninen, hän hyvin harvoin kykenee näkemään heikkoutensa. Kun kerran näette jotain uutta, siitä syntyy mielikuva ja jälkeenpäin näette tämän asian samoilla vaikutelmilla varustettuna, jotka saattavat olla oikein tai väärin. Jos kuulette jostain henkilöstä ennen kuin tapaatte hänet, teette hänestä mielikuvan ja jos tämä kuulopuheen mielikuva muistuttaa edes jossain määrin henkilön tapaamisen synnyttämää mielikuvaa, tämä kuulopuheen mielikuva tulee kuin valokuvatuksi eikä suinkaan todellinen mielikuva tapaamisesta. Me hyvin harvoin näemme mitä katsomme

Ihminen on persoonallisuus täynnä ennakkoluuloja. On olemassa kahdenlaista ennakkoluuloisuutta: perusolemuksen ennakkoluuloa ja persoonallisuuden ennakkoluuloa. Ihminen ei tiedä mitään, hän elää auktoriteetin alaisuudessa, hän hyväksyy ja uskoo kaikkia vaikutteita. Me emme tiedä mitään. Emme kykene tajuamaan eroa silloin, kun ihminen puhuu jostain aiheesta, jonka hän todella tuntee tai kun hän puhuu aivan puuta heinää – me uskomme tämän kaiken. Meillä ei ole mitään omaa, mikään mitä panemme taskuihimme ei ole meidän omaamme – kaiken kaikkiaan, meillä ei ole mitään.

Perusolemuksessammekaan meillä ei ole juuri mitään, sillä siitä lähtien kun olimme lapsia, emme ole omaksuneet oikeastaan mitään.

Paitsi, että sattumanvaraisesti jotakin saattaa tulla meihin.

Meidän persoonallisuudellamme on ehkä kaksikymmentä tai kolmekymmentä ideaa, jotka olemme jostain poimineet. Olemme unohtaneet, mistä ne saimme, mutta kun jokin näistä ideoista tulee eteemme, ajattelemme ymmärtävämme mistä on kysymys. Tämä on vain muistijälki aivoissa. Olemme todellakin orjia ja asetamme yhden ennakkoluulon toista vastaan.

Perusolemus on samalla tavoin vaikutteille altis. Kun esimerkiksi aiemmin puhuimme väreistä ja sanoimme että jokaisella on jokin erityinen suosikkiväri. Myös tällaiset erityismieltymykset hankitaan mekaanisesti.

Nyt kysymyksen pariin ja sanon asiasta näin. Oletetaan, että löydätte opettajan, jolla on todellista tietoa ja hän haluaa auttaa teitä ja te haluatte oppia. Vaikka tilanne olisi tällainen, hän ei voi teitä auttaa. Hän voi antaa apua vain, jos toivotte sitä oikealla tavalla. Tämä tulee olla tavoitteenne; mutta tämä tavoite on myös liian kaukainen, on välttämätöntä löytää tie, joka tuo teidät tavoitteeseen tai ainakin lähemmäksi. Tavoite täytyy jakaa. Siten meillä tulee olla tavoitteena haluamisen kyky ja tämän kyvyn voi saada vain ihminen, joka on tajunnut oman mitättömyytensä. Meidän täytyy arvioida arvomme uudestaan ja tämän on perustuttava tarpeeseen. Ihminen ei voi tehdä tätä uudelleenarviointia yksin.

Voin neuvoa teitä, mutta en voi auttaa, ei edes Instituutti voi teitä auttaa. Se voi auttaa ainoastaan silloin, kun olette Tiellä – mutta sillä te ette ole.

Ensiksi teidän täytyy päättää, onko Tie teille tarpeellinen vai ei? Kuinka alatte selvittää tätä asiaa? Jos olette vakavissanne, teidän täytyy muuttaa näkökulmaanne, teidän täytyy ajatella uudella tavalla, teidän täytyy löytää itsellenne mahdollinen tavoite. Tätä ette voi tehdä yksin, teidän täytyy pyytää apuun ystävä, joka voi auttaa teitä – jokainen voi auttaa – mutta erityisesti kaksi ystävää voivat auttaa toisiaan uudelleenarvioimaan arvonsa.

On hyvin vaikeaa olla rehellinen yhtäkkiä, mutta jos yritätte, tulette asteittain kehittymään. Kun kykenette olemaan rehellinen, voin osoittaa teille tai auttaa teitä näkemään ne asiat, joita pelkäätte, ja tulette löytämään sen, joka on tarpeellista ja hyödyllistä teille itsellenne. Arvot voivat todellakin muuttua. Teidän mielenne voi muuttua jokainen päivä, mutta perusolemuksenne pysyy sellaisena kuin se on.

Mutta on olemassa riski. Jo tämä mielen valmistautuminen antaa tuloksia. Silloin tällöin ihminen saattaa tuntea perusolemuksellaan jotain, joka on hänelle pahaksi tai ainakin pahaksi hänen mielenrauhalleen. Ihminen on jo maistanut jotakin, ja vaikka hän unohtaa sen, se saattaa palata. Jos se on kovin voimakas, assosiaationne muistuttavat teitä siitä jatkuvasti, ja jos se on hyvin voimakas, te tulette olemaan puolittain yhdessä paikassa ja puolittain toisessa ettekä milloinkaan tunne oloanne täysin mukavaksi. Tämä on hyväksi vain, jos ihmisellä on todellinen mahdollisuus muutokseen sekä tilaisuus siihen. Ihmiset saattavat olla kovin onnettomia, eivät ole kala eivätkä lintu. Tämä on vakava riski. Ennen kuin ajattelette vaihtaa tuolianne, teidän olisi viisasta pohtia tätä hyvin huolellisesti ja tarkastella tarkoin kumpaakin tuolin lajia. Se ihminen on onnellinen, joka istuu omassa tutussa tuolissaan. Tuhat kertaa onnellisempi on se ihminen, joka istuu enkelten tuolissa, mutta kurja on se ihminen, jolla ei ole tuolia lainkaan. Teidän tulee päättää – onko asia sen arvoinen? Tutkikaa tuoleja, arvioikaa uudestaan arvonne.

Ensimmäinen tavoite on unohtaa kaikki kaikesta, puhua ystävällenne, tutkia ja tarkastella tuoleja. Mutta varoitan teitä, kun aloitatte tarkastelun, tulette löytämään paljon sellaista, joka on pahaa nykyisessä tuolissanne.

Seuraavalla kerralla, jos olette tehneet päätöksenne, mitä tehdä elämällänne, voin puhua tästä aiheesta toisella tavalla. Koettakaa nähdä itsenne, sillä ette tunne itseänne. Teidän tulee tiedostaa tämä riski; ihminen, joka yrittää nähdä itsensä voi tuntea itsensä hyvin onnettomaksi sillä hän näkee paljon sellaista, joka on pahaa, paljon sellaista, jonka hän toivoo muuttuvan – ja tämä muuttuminen on hyvin vaikeata.

Alku on helppoa, mutta kun olette luopuneet tuolistanne, on hyvin vaikeata hankkia toista tuolia ja tämä voi aiheuttaa suurta murhetta. Jokainen tuntee katumuksen kolkutuksen. Nyt omatuntonne on suhteellinen, mutta kun muutatte arvonne, teidän tulee lopettaa itsellenne valehteleminen. Kun olette nähneet yhden asian, on paljon helpompi nähdä toinen asia ja on vaikeampaa sulkea silmiänne. Teidän täytyy joko lopettaa näkeminen tai olla valmis ottamaan riski.

Käännös: Neljäs tie Suomessa
Gurdjieff’s Early Talks 1914 – 1931
2014 Book Studio
ISBN: 978-0-9572481-1-3
pp. 351-356

Lue myös

G. I. Gurdjieff: Kaksi henkiolentoa
G. I. Gurdjieff ja musiikki

Julkaistu

Gurdjieff Ensemble: ZARTIR – HERÄÄ!

Levon Eskenianin Gurdjieff Ensemble -yhtyeen kolmas albumi Zartir on tähän mennessä julkaistuista monipolvisin. Albumin nimi on peräisin 1600-luvun armenialaisen runoilijan ja muusikon Paghtasar Dpirin teoksista.

Gurdjieff Ensemblen kuratoima teoskokoelma sisältää uusia tulkintoja G. I. Gurdjieffin sävellyksistä, pyhistä hymneistä ja rukouksista sekä kolmen vuosisadan aikana syntyneiden merkkihenkilöiden keskeisiä teoksia.

Albumin vaikuttava kansikuva on Sergei Parajanovin allegorisesta taide-elokuvasta Granaattiomenan väri, joka keskittyy Ashokh Sayat-Novaan.
Albumin vaikuttava kansikuva on Sergei Parajanovin allegorisesta taide-elokuvasta Granaattiomenan väri, joka keskittyy ashokh Sayat-Novaan.

Sen lisäksi, että Zartir tuo G. I. Gurdjieffin musiikin uudella tavalla esiin kansanmusiikkisoittimilla esitettynä, se asemoi Gurdjieffin armenialaisten bardien ja ashokhien perinteeseen ashokh Jivanin, Baghdasar Tbirin ja legendaarisen Sayat-Novan rinnalle, joiden taiteellinen perintö on edelleen vahvasti esillä Armeniassa ja sen ulkopuolella. Gurdjieffin isä, lvan Ivanovits Gurdjieff, lempinimeltään Adash, oli 1800-luvun lopussa ja vielä viime vuosisadan alussakin laajalti tunnettu ansioituneena ashokhina eli runoilijana ja tarinankertojana, ja nuori G. I. Gurdjieff kasvoi tämän perinteen keskellä. Vaikka Gurdjieffin isä Adash ei kertonut tarinoita työkseen vaan sydämensä iloksi, hänet tunnettiin sangen hyvin monien Taka-Kaukasian ja Vähä-Aasian maiden asukkaiden keskuudessa.

Sayat-Nova, joka on ikuistettu elokuvaan ”Granaattiomenan väri”, nousi esiin 1700-luvun ashokh-perinteen merkittävänä hahmona. Hänen teoksensa, joille on ominaista maallinen luonne, pursuavat romantiikkaa ja filosofista syvyyttä, ja niillä on ollut pitkäaikainen vaikutus kaikkialla Kaukasuksen alueella ja muualla. Georgian kuningas Herakles II nosti hänet kuninkaallisen muusikon ja runoilijan arvostettuun asemaan, ja Sayat-Novan monipuoliset sävellykset ylittivät kieli- ja kulttuurirajat, tuoden hänelle laajaa suosiota.

Gurdjieff Ensemblen taiteellisessa eetoksessa keskeisellä sijalla on G. I. Gurdjieffin syvällinen henkinen perintö, jonka opetukset valaisevat ihmisen tietoisuuden luontaista pirstaleisuutta ja kutsuvat transformatiiviseen matkaan kohti korkeampaa tietoisuutta. Gurdjieffin musiikkirepertuaari, jonka juuret ovat hänen kattavissa matkoissaan Armeniassa, Lähi-idässä sekä Aasian ja Afrikan eri kolkissa, heijastelee monipuolista kansanperinnettä ja pyhiä käytäntöjä, sekä tarjoaa ikkunan inhimillisen kokemuksen monitahoiseen maailmaan. Levon Eskenianin johtaman yhtyeen huolelliset sovitukset herättävät ajattomat sävellykset uuteen elämään, ja ne on esitetty upean vilpittömästi ja taitaen perinteisillä soittimilla. Heidän musiikissaan on salaperäistä viehätystä, ja se vaihtelee rytmikkään voimallisen ja koskettavan itsetutkiskelun välillä punoen kiehtovaa tarinaa, joka resonoi syvällä tunnetasolla.

”Zartir” sisältää kymmenen G. I. Gurdjieffin musiikkikappaletta. Osa kappaleista on sovituksia Gurdjieffin ja Thomas de Hartmannin pianosävellyksistä, kuten ”Rukous ja epätoivo”, nro 10, ja Sayyidien lauluja ja Tansseja nro:t 41 ja 42. Lisäksi mukana on teoksia sinfonisista kappaleista kuten ”Pythia” ja ”Hautajaisseremonia”, joita esitettiin Gurdjieffin liikesarjojen näytöksissä Pariisissa 1923 ja Yhdysvalloissa 1924. Jotkin kappaleet ovat olemassa sekä piano- että sinfonisena versiona, kuten ”Tärisevä dervissi” ja ”Suuri rukous”.

Pyhille tansseille tarkoitettujen kappaleiden painotus saavuttaa huippunsa Suuressa rukouksessa (The Great Prayer), Gurdjieff Ensemblen ja Armenian kansallisen kamarikuoron kiehtovassa yhteistyössä, joka ammentaa useiden uskontojen rituaalimusiikista. Sovittaja Eskenian sanoo: ”Uskon, että Suuri rukous on enemmän kuin pelkkä ‘sävellys’. Se on yksi syvällisimmistä ja transformatiivisimmista kappaleista, joihin olen törmännyt Gurdjieffin teoksissa.”

Myös albumilla olevien laulujen tekstit vastaavat Gurdjieffin keskeisiä viestejä, erityisesti Baghdasar Tbirin (1683-1768) kirjoittama nimikappale ”Zartir”. ”Zartir” tarkoittaa ”Herää!”, ja sen sanat näyttävät ennakoivan Gurdjieffin väitettä siitä, että ihmiskunta nukkuu ja se on herätettävä horroksestaan.

Zartir äänitettiin Jerevanissa vuonna 2021 ja miksattiin ja viimeisteltiin Münchenissä marraskuussa 2022 Manfred Eicherin ja Levon Eskenianin toimesta.

Lue myös:

Aiheesta muualla:


@ Karatas-Seura 2024

Julkaistu

Vertausten kieli C. S. Lewisin Suuressa Avioerossa

Kannen kuva sekä kirjan värikuvat: Aleksandra Ionowa

Ihmisen sielullisia tiloja ja sielullista kehitysmahdollisuutta koskeva opetus on muinaisista ajoista alkaen ollut kätkettynä erityiseen VERTAUSTEN KIELEEN. Piilottamisen syynä on ollut tarve säilyttää tällainen arvokas ja tärkeä opetus muuttumattomana ja vääristelemättömänä.

Vertausten kieltä tavataan Raamatussa, kuten yleensäkin eri uskontojen pyhissä kirjoissa. Riippuu ihmisen kehitystasosta, ymmärtääkö hän ja miten täten annetun henkisen opetuksen. Esim. kertomus Baabelin tornista tulisi myös ymmärtää eikä vain opetella ulkoa. Kehityspsykologian kielelle käännettynä tuo tornin rakentaminen on kuvaus ihmisestä, joka ajautuu poispäin idästä* eli valon lähteestä (korkeamman tiedon lähteestä) ja yrittää itse omin neuvoin ilman ylhäältä saatua apua selviytyä Taivaaseen eli korkeimpaan kehitystasoon. Tämä on mahdotonta, ja lopputulos on kielten sekamelska eli ihmisen sisäisen yhtenäisyyden hajoaminen.

*) Näin englanninkielinen Raamattu: 1. Moos. 11:2: “they journeyed from the east”. Suomenkielisessä on ilmaistu päinvastoin: se puhuu lähdöstä “itään päin”.

Uudessa Testamentissa on runsaasti vertauksia, osittain selitettyinäkin.

Lewisin kertomus tulee elävämmäksi kun käytetään eräitä selitysmahdollisuuksia hyväksi. Lähtö slummista on kirjan alku. Slummi on eloton, lohduton sieluntila, jolle on tyypillistä riitaisuus ja negatiivisuus. Harmaan kaupungin kasvaminen pelkästään kuvittelemalla on epätodellisiin haaveisiin vajonneen puolihämärän tajunnan fantasiamaailma.

Ryhmä bussipysäkillä on riitainen kuten ihmisyhteisöt yleensä. Kaikki kuitenkin ovat siellä OMASTA VAPAASTA TAHDOSTAAN, joka on eräs henkisen kehityksen perusehtoja. Toinen edellytys on APU YLHÄÄLTÄ. Sen eräs edustaja tässä on bussinkuljettaja.

Matkan korkeampaan tajunnantilaan Lewis kuvaa kohoamisena. Mutta perille tultua ilmenee että ollaan AIVAN UUDESSA ULOTTUVUUDESSA, joka on vertaus korkeammasta tajunnan tilasta. Kasvaessaan koossa on ihminen samalla harventunut ja tullut (sielullisesti) läpinäkyväksi. Paljastuu kuinka vähän ihmisessä on kiinteää. Mutta tuo uusi ympäristö on todellinen ja kiinteä: ihminen ei nykytilassaan pysty sitä juuri järkyttämään. Jopa tuon uuden ulottuvuuden vesikin on niin kiinteää, ettei ihminen pysty sitä nykytilassaan juomaan. Vesi läpinäkyvänä ja kirkkaana on vanhastaan merkinnyt vertausten kielessä TOTUUTTA.

Kun pitemmälle ehtineet Valon Henget tulevat auttamaan uusia tulokkaita, yrittävät he osoittaa itsekullekin, missä on tämän perusvirhe, josta luopuminen olisi sielullisen kiinteytymisen ja siis kehityksen edellytys. Eri tyypeillä esteet ovat erilaisia. Tahtotyyppi (Iso mies) on varma omasta oikeudenmukaisuudestaan. Älyllinen tyyppi (Piispa) taas saivartelee siitä oliko Kristuksen oikeastaan tarpeen kuolla. Tämä teoria on hänelle rakkaampi kuin Taivas.

Knalli on ollut varsinkin Lontoossa tietynlainen statussymboli. Tämänhattuiset miehet täyttävät aamuisin maanalaisen ja bussit kiiruhtaessaan työpaikoilleen Cityyn, jonkin suuren yhtymän toimistoon, jossa rahaa on kaikkialla paitsi omassa tilipussissa. Kateus ja kullanhimo voivat syntyä. Taivaassa on kultaa (s.o. korkeamman tajunnan tiedot ovat erittäin arvokkaita) mutta valitettavasti sitä ei voi tuoda alas “harmaaseen kaupunkiin”.

Lady edustaa epäitsekästä rakkautta parhaimmillaan. Häntä vastassa olevat Kääpiö ja Näyttelijä ovat ihmisen sielunelämän kaksi eri puolta. Kääpiö on PERUSOLEMUS, joka on jäänyt varsin heikosti kehittyneeksi. Näyttelijä on PERSOONALLISUUS, joka on vahva. Näitä käsitteitä selvittelee tarkemmin P. D. Ouspensky: Ihmisen sielulliset kehitysmahdollisuudet.

Toistakymmentä erilaista ja värikästä sieluntyyppiä piirtyy nähtäväksi. Tarkkaavainen lukija huomaa siellä täällä joidenkin tuttaviensa ikäviä luonteenpiirteitä ja rehellinen lukija voi löytää oman itsensäkin.

Kirjan kansi sekä värikuvat: Aleksandra Ionowa

Lähes kaikilla on sielullisen kehityksen tiellä este, joka voidaan ilmaista yhdellä sanalla: TAKERTUMINEN. Yksi takertuu emotionaaliseen rakkauteensa omaan lapseensa, toinen aineelliseen hyötyyn (kultaan), kolmas taiteilijan maineeseensa, neljäs turhamaisuuteensa (vaatteet) jne. Kaikki takertuvat johonkin joka ei ole todellista eikä kuulu siis Taivaaseen, jossa kaiken on oltava todellista.

Lewis opettaa että olipa takertuman SYY mikä hyvänsä, pääasia on itse takertuminen epätodellisuuteen. Taivaaseen onnistuu jäämään muuan sielu, joka ALISTUU LUOPUMAAN omasta esteestään (ruokahalustaan) saaden yllätyksekseen nähdä senkin muuttuvan hyväksi ja käyttökelpoiseksi välineeksi tuossa uudessa ulottuvuudessa. Millaiseksi todella mahtaakaan muuttua äidinrakkauden tai ystävyyden ylösnoussut hahmo, kysyy Lewis.

Korkeamman tajunnan jo saavuttaneita Lewis kuvaa lempeinä ja päättäväisinä, mistään pahastumattomina. He tekevät todella parhaansa auttaakseen uusia tulokkaita. Mutta he eivät voi luopua näiden puolesta, se on jokaisen itse tehtävä. Myöskään eivät Valon Henget alennu “harmaan kaupungin” (s.o. tavallisen päivätajunnan) tasolla, ensiksi koska se on heille mahdotonta ja toiseksi koska “terveen tekeytyminen hulluksi ei hiukkaakaan auttaisi hulluja”.

Lewis vihjaa muuten siihen, että pilkkaajat ja ateistit voivat saavuttaa useinkin korkeamman tason, tietenkin luopumalla pilkastaan ja ateismistaan, kun taas itsestään kovin varmat palaavat takaisin alemmalle tasolle.

Kristuksen tehtävään viittaa Lewis selvästi lauseella! “Vain Yksi on laskeutunut alas Helvettiin” ja siis kokenut sen kärsimyksen joka ihmisen on kohdattava.

Aina kun kerronta kulkee minä-muodossa, on aihetta tarkastella sitä yksityisen ihmisen sisäisen sieluntapahtuman heijastumana ja vertauksena. Tämän näkemyksen mukaan bussipysäkillä on ryhmä ihmisen KESKENÄÄN RISTIRIITAISIA MINUUKSIA. Valon Henget ja kiinteytyminen korkeamman tajunnan tilassa ovat HERÄÄVÄN MINÄTAJUNNAN ilmentymiä. Taivasten valtakuntahan on ihmisessä itsessään.

Lopuksi Lewis väläyttää näkemystään ajasta ja ikuisuudesta. Hän antaa opettajansa huomauttaa, että NYKYTILASSAAN IHMINEN EI VOI KÄSITTÄÄ IKUISUUTTA. Edessä on yhä jatkuva kasvu ja sielunkehitys, johon Lewis viittaa piirtämällä taustalle huimaavaan korkeuteen kohoavat vuoret, joilla nouseminen on seuraava vaihe.

Aleksandra Ionowan kauniit vertauskuvalliset värikuvat liittyvät erinomaisen onnistuneesti teokseen.

Lewis päättää kertomuksensa siihen että KELLO LÖI KOLME. Luku KOLME on vanhastaan merkinnyt vertausten kielessä jonkin saattamista PÄÄTÖKSEEN.

Hyvä kirja kannattaa lukea kolme kertaa. Ensin juonen takia, sanoja seuraten. Toisen kerran sisällön takia, siis ymmärtäen. Kolmannen kerran opetuksen takia, siis käytäntöön soveltaen.

C. S. Lewis “Suuri Avioero” on sellainen kirja.

Kari Krohn

Jämsässä 1971 – Jämsän Lehti Oy

Kari Krohnin suomentama versio on myynnissä Karatas-Seura ry:n nettisivuilla. Kirjan kansikuva sekä sisäsivujen värikuvat: Aleksandra Ionowa. Lisätietoja täällä.

Kaksi henkiolentoa (Gurdjieffin varhaisia puheita)

Julkaistu

Kaksi henkiolentoa (Gurdjieffin varhaisia puheita)

G. I. Gurdjieff, perjantai, 9. helmikuuta 1923


Eräässä muinaisessa opetuksessa kerrotaan, että sinä päivänä, kun Jumala loi ihmisen, hän loi myös jokaiselle ihmiselle kaksi henkiolentoa – hyvän hengen ja pahan hengen tai kuten niitä kutsutaan enkelin ja paholaisen sekä asetti enkelin ihmisen oikealle puolelle ja paholaisen vasemmalle.

G. I Gurdjieffin mukaan Jumala loi jokaiselle ihmiselle kaksi henkiolentoa, enkelin ja paholaisen.

Toinen muinainen opetus kertoo, että kun Jumala lähetti henkiolennot töihin planeetoille, ne kysyivät Jumalalta: ”Mitä tehtävää tulemme siellä toimittamaan?” Jumala jakoi henkiolennot niiden laadun mukaan ja sanoi:

”Te, jotka olette oikealla puolen, yritätte johtaa planeetalla asuvat olennot taivaaseen ja te, jotka olette vasemmalla puolen, yritätte johtaa heidät helvettiin.”

Silloin eräs henkiolentojen johtajista kysyi, minkälaiset menetelmät ovat sallittuja eri puolilla oleville hengille. Jumala vastasi:

”Voitte käyttää mitä menetelmiä ja keinoja tahansa. Mutta on eräs olennainen ero. Olkoon oikealla puolen olevien menetelmä – tekeminen ’tekemällä’ ja vasemmalla puolen olevien menetelmä – ’se tapahtuu’. Oikealla puolen olevien menetelmän tulee toimia sen kautta, mikä on aktiivista ja tietoista, ja vasemmalla puolen olevien menetelmän sen kautta, mikä on passiivista ja tiedostamatonta.

Nämä kaksi opetusta, joihin viittaan ovat ikivanhoja. Samalla rinnakkain näiden opetusten kanssa on ollut olemassa toinen uskonto, toisenlainen opetus, joka on olemassa yhä tänä päivänä.

Valtaosa uskonnoista elää, toimii ja uskoo pyhien kirjoitusten, ohjeiden ja käskyjen mukaisesti. Samaan aikaan on ollut olemassa sellaisten oppineiden seuraajien opetus, jotka ovat panneet käytännössä koetteelle kaikki uskonnot, kaikki sanonnat, kaikki opetukset ilman hurmoksellisuutta ja uskoa. He eivät palvoneet sokeasti. Ennen kuin he hyväksyivät jonkin asian, he asettivat sen koetteelle. Se, mikä voitiin ottaa harjoitettavaksi, hyväksyttiin ja ellei voitu, se hylättiin. Tällä tavoin muotoutui uusi uskonto, vaikkakin sen ainekset otettiin muista uskonnoista. Opetus, josta nyt puhun, on suufien opetus.

Tämä opetus sanoo enkelistä ja paholaisesta seuraavaa: Jokainen ihmisen toiminto, jokainen askel, jokainen hetki, jokainen liikahdus on peräisin toiselta tai toiselta hengeltä. Kummankin puolen toiminnan seuraukset asettuvat tasapuolisesti ihmisolentoon todellisesta aineesta muodostuneiksi tietynlaisiksi kerrostumiksi, joita voidaan tutkia ja luokitella. Kukin kerrostuma noudattaa omia lakejaan, jotka johtavat määrättyihin seurauksiin. Ja ihmisen kohdalla niillä asioilla, joita paholainen kuiskaa, on suurempi vaikutus. (Luento keskeytyi…)

Käännös: Neljäs tie Suomessa
Gurdjieff’s Early Talks 1914 – 1931
2014 Book Studio
ISBN: 978-0-9572481-1-3
pp. 229-230

Lue myös

Kaksi jokea (Gurdjieffin varhaisia puheita)
Suuri tuntematon

Julkaistu

Suuri tuntematon

Edvard Munch: Melankolia (1894-96)

Aikojen alusta ihminen on pohtinut elämää kuoleman jälkeen. On olemassa moninaisia malleja, oppirakennelmia ja tunnepitoisia ajatusnäyttämöjä. Kuinka paljon näistä on tunnettua, mikä on tuntematonta, ja mikä on pelkkää kauppatavaraa, sillä kysyntäähän tuonpuoleisella on. Sama tuntemattomuus on myös omassa maailmassamme: mikä on ihmisen asema, miksi elämää on, miten maailma perimmältään toimii.

Näihin verrattuna kysymys siitä, kuinka minun tulisi elää, kuinka suhtautua kanssaihmisiini jne. ovat paljon konkreettisempia ja mitä ilmeisimmin helpompia vastata – tai ainakin lukita jokin tilapäinen vastaus. Tosin usein omakohtainen valinta oman elämän arkisissa asioissa, vaikka onkin mahdollinen, on mahdoton toteuttaa omassa elämässä: voimamme, keskittymiskykymme ja tahtomme eivät riitä. Jopa itse elämä on osa suurta tuntematonta.

Mahdottomuus tietää

Gurdjieff mainitsee, että tietty kriittinen massa tietoisia ihmisiä voisi muuttaa ihmiskunnan kohtalon. Mutta on vaikea kulkea ympäriinsä ja havaita yksilöitä, joilla on “tietoisen ihmisen passi”. Gurdjieff totesi, ettemme tunnista kuin juuri seuraavalla kehitysportaalla olevan henkilön, emme ylempiä. On myös vaikea saada muuta kuin eriasteinen henkilökohtainen varmuus oman maailmanmallin (omaksutun tai itsemuovatun) oikeellisuudesta.

Oikeastaan ainoa konkreettinen tuki, mikä ihmiselle jää, on kyky tai vain tavoite asuttaa oma kehonsa ja elää kukin hetki läsnäolevana. Lähes kaikki kosmogoniset mallit, eriasteiset maailmat, runsas kirjallisuus ja monimutkainen teoria sulautuvat lopulta muutamiksi perusperiaatteiksi, joita ei tässä selitetä, mutta jotka (toivoaksemme) ilmenevät päivittäisen työskentelyn aikana. Luultavasti suurimittainen Kosmosta syleilevä viisaus lopulta muuttuu Mullah Nasruddinin tarinoiden kaltaisiksi kiteytymiksi. Lopullinen totuus verhoutuu aina välilliseen.

Ajattelun itseensä kääriytynyt dynamiikka

Ajattelu on evoluution meille suoma kyky kuvitella vaihtoehtoja, jopa mahdottomia vaihtoehtoja. Voimme sitten kommunikoida näitä vaihtoehtoja toisillemme (luultavasti tämä kommunikoinnin kyky kehittyi myöhemmin kuin itse ajattelu). Tunnekeskus pystyy valintoihin, se pystyy tilaisuuden tullen romahduttamaan ajattelun tuottaman ehkä runsaankin vaihtoehtoisuuden. Eräs Gurdjieffin keskeinen kysymys, “Kuka minä olen?” saattaa olla juuri eräänlainen punttisalin paino, hyödytön tai mahdoton itsessään, mutta välineenä ja monta kertaa kohdattuna kysyjäänsä vahvistava harjoite. Ehkä punttisalin laitteiden todellisen välineluonteen näkee vasta kun sali sulkee ovensa ja laitteet odottavat hämärässä seuraavan päivän käyttöä. Ne ehkä näyttäytyvät silloin pelkkinä laitteina? Salin ikkunasta sisälle katsova näkee kaikki vehkeet, ja kuvittelee käyttävänsä niitä, ilman pääsymaksua ja ilman ponnistusta. Ehkä on tietoisuuden taso, jossa ajatuksien ja koko elämän mahdollinen välineluonne näkyy: ihmiskunta – energioita muuntava ohut kalvo Maapallon pinnalla, kuten Gurdjieff asian mallintaa. Ja eräänä osasena ajattelu, joka ei ehkä ikinä pysty puhkaisemaan ajattelijaansa rajoittavaa kuplaa.

Moderni ihminen
Julian Janes kirjoitti kirjan The Origin of Consciousness in the Breakdown of the Bicameral Mind, (1976). Siinä hän hahmottelee teorian, jossa ihmisaivot olivat kahtaisessa (kaksikamarinen, bicameral) toimintatilassa vielä 2000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Pystyimme vastaanottamaan skitsofreenisia viestejä ja määräyksiä jumalilta, ja toimimme usein edesvastuuttomasti ja ilman yksilöllisen tietoisuuden vaikutelmaa. Muutos monokameraaliseen mieleen (jumalia ei ole tai suhde heihin on välillinen, rituaalien ja papiston hoitama. On olemassa minuus ja minuuden tarina, asioilla on syynsä ja seurauksensa) oli hyödyllinen murroskautena, jolloin vanhat yhteisöt murtuivat ja yksilö joutui ahtaisiin muinaiskaupunki- ja maanviljelysoloihin. Kyseessä on uusi mieli, jossa vuosituhansien saatossa yleisin hulluutemme vaihtui skitsofreniasta neurooseihin, ja sitten narsismiin. Ja Gurdjieffin malli ihmisestä rikkinäisenä koneena toimii tämän aikakauden viitekehyksessä.

Uusi ihminen


Nyt on ehkä menossa uusi muutos ihmisen psyykessä. Moni katsoo meidän tulevan läpikotaisin domestikoiduiksi. Meistä tulee hyönteisdrooneja, joita johtaa etäinen johtaja tai tekoäly? Joka tapauksessa joudumme rajoittamaan aiemmin niin impulsiivista (ja aliyksilöllistä) ajatteluamme yliyksilöllisillä, yhteisön antamilla ideaaleilla ja pidäkkeillä. Enää ei ole kyse jumalten käskyistä, vaan ideologioista. En saa enää olla missä mielentilassa tahansa. Minun on paitsi palveltava yhteisöä, myös vaikutettava palvelualttiilta. Ihmisestä tulee isomman koneiston rakennusaines. Tämä vaikuttaa paluulta vanhaan heimoyhteisöön, mutta nyt olemme globaalin kudelman osasia. Huomattava osa henkistä kyvykkyyttämme meni tänä välikautena (vuodet 2000 eKr – 2000 jKr) oman itsemme sopeuttamiseen kulttuuriin, nyt läpiteknologinen kulttuuri on sopeutunut uuteen keinovalikoimaansa ja alkaa poistaa meiltä omaehtoisen impulsiivisuuden viimeisiä lähteitä?

Gurdjieff sanoi: Ellemme yhdistä idän viisautta ja lännen energiaa harmonisesti, maailma tuhoutuu. Yhtäältä väite kuulostaa päivänselvältä, toisaalta se on hämärä. Viisauden ilman itäistä komponenttia voi olettaa kohdistuvan tapaan kokea, elää ja toimia yksin ja yhdessä. Energiaa on kaikki dynamiikkaa aiheuttava ja ‘läntistä energiaa’ on varmaan meihin kohdistuva jatkuva mediapaine, millimetrintarkka yhteiskunnallisten interaktioiden aikataulutus ja tehokkuuden ideaalit, mutta mitä on Idän viisaus? Onko se kykyä säilyttää sisäinen vapaus ulkoisen paineen alla? Vai onko se elämän hidastamista, konmaristelua, estetiikkaa yksityiskohdissa? Ja pitäisikö minun irtaantua yhteiskunnasta, jos näen sen liian pähkähulluna, vai olla mukana loppuun asti?

Toinen mahdollisuus

Useiden huippuunsa organisoituneiden hyönteisyhteiskuntien (mehiläiset, muurahaiset) piirre on kuhnurit ja joutoeläjät, jotka näennäisesti ovat mukana hyörinässä, mutta toimivat yksilöinä ja oman tiensä kulkijoina. Voisiko neljännen tien harjoittajan oveluus (sly man) olla piirre, joka on tärkein tulevassa drooniyhteiskunnassa, jossa valtaosalta on kaikki toivo mennyt? Vai syntyykö paluu pastoraaliseen onnelaan, lokalisoituneeseen yhteiskuntaan. Vai päätyykö Gurdjieffin oppi, joka on tähän asti pitänyt itse itsensä salaisuutena, tulevan yhteiskunnan ylätasoille? Me emme tiedä, mutta on oltava valmiina kaikkeen. Elämme mielenkiintoisia aikoja.

@ Paavo Nevalainen, 2024

Kaksi jokea (Gurdjieffin varhaisia puheita)

samalta kirjoittajalta:

Julkaistu

Kirjasuositus: Jeanne de Salzmann, Olemisen todellisuus

Ihminen on itselleen arvoitus. Hän janoaa Olemista, kaipaa kestävyyttä, pysyvyyttä, absoluuttisuutta – hän kaipaa olemista. Osallisuus syvempään todellisuuteen herää kysymyksenä: ”Kuka minä olen – kuka olen tässä maailmassa?” Tämä on polun ensimmäinen askel.

Olemisen todellisuus

kirja pohjautuu G. I. Gurdjieffin läheisimmän seuraajan Jeanne de Salzmannin muistikirjoihin ja tarjoaa uutta oivallusta hänen henkiseen opetukseensa – gnosiksen tiehen tai “olemisen tietoon”, jota on välitetty eteenpäin aina kaukaisista antiikin ajoista asti. Olemisen todellisuus on kokonainen ja ainutlaatuisen arvovaltainen opas suuren opettajan ideoihin ja menetelmiin.

Gurdjieff arvosti perinteisiä uskonnollisia harjoituksia, joiden hän katsoi kuuluvan kolmeen yleiseen kategoriaan: fakiirin tiehen, joka liittyy fyysisen kehon hallitsemiseen, munkin tiehen, joka pohjautuu uskoon ja tunteeseen ja joogin tiehen, joka keskittyy mielen kehittämiseen. Gurdjieff esitti opetuksensa Neljäntenä tienä, joka yhdistää näiden kolmen tien eri puolet yhteen itseä koskevan tiedon polkuun. Neljännellä tiellä edistyminen tapahtuu tietoisten ponnistusten kautta kohti sellaista ajattelun ja tunteen laatua, joka saa aikaan uudenlaisen kyvyn rakastaa ja nähdä asioita selkeästi.

Jeanne de Salzmann (1889-1990) tapasi Gurdjieffin Tbilisissä 1919 ja sitoutui tämän oppilaaksi. Ennen kuolemaansa Gurdjieff ohjeisti madame de Salzmannia elämään ”yli 100-vuotiaaksi” vakiinnuttaakseen hänen opetuksensa maailmaan. Hän antoi de Salzmannille oikeudet kaikkiin kirjoituksiinsa ja tanssiharjoituksiinsa. Madame de Salzmann kuoli 101-vuotiaana Pariisissa toteutettuaan neljäkymmentä vuotta Gurdjieffin toiveita kirjojen ja Gurdjieff-keskusten avulla.

Olemisen todellisuus — Gurdjieffin neljäs tie
Alkuteos: The Reality of Being
Tekijät: De Salzmann, Jeanne (Kirjoittaja), Iitti, Vesa (Kääntäjä)
Kustantaja: Viisas Elämä
Painos: 2. painos, 2022

G. I. Gurdjieff ja musiikki
Suuri tuntematon

Julkaistu

Tosiasiassa me epäilemme

Henri Matisse: Tanssi, 1910.

Lapsena leikin siskojeni kanssa paljon purukasalla, joka oli tärkeä perheelle kahdellakin tapaa. Se tosiaan oli meidän lasten hiekkalaatikkona käyttämä, pinnalta pehmeä ja lämmin, ytimessä kylmiä jääpaloja maidon jäähdytykseen käytettäväksi. Purukasan pintaan sai muokattua teitä, linnoja ja luolia. Siellä käyskenteli käpylehmiä, pienistä peltirasioista tehtyjä autoja, sinne sai puita ja kokonaisen maatilan ja kylän. Leikkiessämme olimme jumalia, jotka pohtivat olemassaolon draamaa, elämisen voimia, omaa olemustaan ja tarkoitustaan.

Onko elämä vain leikki?
Lapsen kyky leikkiin on yhä meissä. Me leikimme elämää, meillä on oikeat autot ja talot ja pyörittelemme isoja asioita, mutta samalla olemme leikkikaluja kohtalon voimien käsissä. Mikä on lelun korkein tarkoitus? Haluammeko me kapinoida, kadota tai rikkoutua, vai säilyttää Jumalan mielenkiinnon? Pitäisikö meidän pyrkiä olemaan lempilelu? Tässä suuremmassa leikissä mielenkiintoisin lelu lienee itsenäisyyteen pyrkivä, yllätyksellinenkin, mutta silti repivän itsetuhoisia voimia välttelevä. Ja silti lemmikkilelukin aikanaan rikkoutuu tai kuluu ja voi menettää erikoisasemansa. Jumalastakin voi tulla vanha.

Henkinen ihminen ottaa sisäisestä tiimistään joitakin lempileikkikavereita ja saattaa jopa kieltää osan itsestään. Thich Nhat Hanhin suosittama sisäinen puutarhanhoito, pitkäjänteinen hyvien kasvien kastelu ja huonojen kitkeminen, muuttuu sisäiseksi keskitysleiriksi, jossa joukko minän sirpaleita on tukalassa paikassa.

Maagisen leikin sääntöviidakossa
Elämä on eräänlainen Herra Krishnan leikki, jossa me luodut, koko luomus ja meidän luojamme koemme kaikki yhdessä ihmeellisiä asioita. Leikin tilapäisyys antaa leikin hetkille maagisen merkityksen. Sadat ja tuhannet eri uskonnot ja selitysmallit, joilla elämää ja tuonpuoleista hahmotetaan, ovat keskenään eri mieltä tuonpuoleisesta, mutta tämänpuoleiseen liittyvät ohjeet ovat hämmästyttävän samanlaisia. Olemme vain tehneet itsellemme tärkeiksi ne pienet erot: mitä saa syödä, mitä pannaan päälle, kuinka ollaan ja eletään. Ja olemme pohjattoman innostuneita rakentelemaan teorioita elämästä kuoleman jälkeen. Tosiasiassa me epäilemme ja hukuttaudumme tuhansien pikku yksityiskohtien tulvaan. Ja epäilyn ja varmuuden vaihtelu on keskeinen osa leikkiä. Ja joskus leikki äityy sotaleikiksi.

Uskon ja epäilyksen yhteensovittamisesta
Elämä on myös matka, kävelymatka. Automatka se ei ole. Me kuljemme yhdessä, ja yhteisyyden kokeminen, yhteinen kohtaaminen, antaa voimaa. En olekaan yksin vaan osa suurempaa. Jokainen monenkeskinen yhteinen tapaaminen on eräänlainen uhraus, olemme kaikki tulleet paikalle, nähneet sen vaivan. Meidän elämämme tapahtuu yhtä paljon naapurin rapussa kuin omassa pihassamme, kaupunki elää lähes ikuisen tähtitaivaan alla. Kaupungin valot heijastelevat taivaan valoja, vaikka lyhyemmän ajan.

Nyt kaikki leikkimään yhdessä, sillä lamppuja ei ole vielä sammutettu. Ja leikin lomassa me kannattelemme kahta tunnetta, uskoa ja epäilystä. Me jaksamme tehdä niin, sillä Gurdjieff muistuttaa meitä kolmannen voiman mahdollisuudesta, yhteensovittavasta ja ylemmäs vapauttavasta voimasta.

@ Paavo Nevalainen, 2022

samalta kirjoittajalta:
Sinä, minä ja Gurdjieff
Suuri Tuntematon