Lapsena leikin siskojeni kanssa paljon purukasalla, joka oli tärkeä perheelle kahdellakin tapaa. Se tosiaan oli meidän lasten hiekkalaatikkona käyttämä, pinnalta pehmeä ja lämmin, ytimessä kylmiä jääpaloja maidon jäähdytykseen käytettäväksi. Purukasan pintaan sai muokattua teitä, linnoja ja luolia. Siellä käyskenteli käpylehmiä, pienistä peltirasioista tehtyjä autoja, sinne sai puita ja kokonaisen maatilan ja kylän. Leikkiessämme olimme jumalia, jotka pohtivat olemassaolon draamaa, elämisen voimia, omaa olemustaan ja tarkoitustaan.
Onko elämä vain leikki?
Lapsen kyky leikkiin on yhä meissä. Me leikimme elämää, meillä on oikeat autot ja talot ja pyörittelemme isoja asioita, mutta samalla olemme leikkikaluja kohtalon voimien käsissä. Mikä on lelun korkein tarkoitus? Haluammeko me kapinoida, kadota tai rikkoutua, vai säilyttää Jumalan mielenkiinnon? Pitäisikö meidän pyrkiä olemaan lempilelu? Tässä suuremmassa leikissä mielenkiintoisin lelu lienee itsenäisyyteen pyrkivä, yllätyksellinenkin, mutta silti repivän itsetuhoisia voimia välttelevä. Ja silti lemmikkilelukin aikanaan rikkoutuu tai kuluu ja voi menettää erikoisasemansa. Jumalastakin voi tulla vanha.
Henkinen ihminen ottaa sisäisestä tiimistään joitakin lempileikkikavereita ja saattaa jopa kieltää osan itsestään. Thich Nhat Hanhin suosittama sisäinen puutarhanhoito, pitkäjänteinen hyvien kasvien kastelu ja huonojen kitkeminen, muuttuu sisäiseksi keskitysleiriksi, jossa joukko minän sirpaleita on tukalassa paikassa.
Maagisen leikin sääntöviidakossa
Elämä on eräänlainen Herra Krishnan leikki, jossa me luodut, koko luomus ja meidän luojamme koemme kaikki yhdessä ihmeellisiä asioita. Leikin tilapäisyys antaa leikin hetkille maagisen merkityksen. Sadat ja tuhannet eri uskonnot ja selitysmallit, joilla elämää ja tuonpuoleista hahmotetaan, ovat keskenään eri mieltä tuonpuoleisesta, mutta tämänpuoleiseen liittyvät ohjeet ovat hämmästyttävän samanlaisia. Olemme vain tehneet itsellemme tärkeiksi ne pienet erot: mitä saa syödä, mitä pannaan päälle, kuinka ollaan ja eletään. Ja olemme pohjattoman innostuneita rakentelemaan teorioita elämästä kuoleman jälkeen. Tosiasiassa me epäilemme ja hukuttaudumme tuhansien pikku yksityiskohtien tulvaan. Ja epäilyn ja varmuuden vaihtelu on keskeinen osa leikkiä. Ja joskus leikki äityy sotaleikiksi.
Uskon ja epäilyksen yhteensovittamisesta
Elämä on myös matka, kävelymatka. Automatka se ei ole. Me kuljemme yhdessä, ja yhteisyyden kokeminen, yhteinen kohtaaminen, antaa voimaa. En olekaan yksin vaan osa suurempaa. Jokainen monenkeskinen yhteinen tapaaminen on eräänlainen uhraus, olemme kaikki tulleet paikalle, nähneet sen vaivan. Meidän elämämme tapahtuu yhtä paljon naapurin rapussa kuin omassa pihassamme, kaupunki elää lähes ikuisen tähtitaivaan alla. Kaupungin valot heijastelevat taivaan valoja, vaikka lyhyemmän ajan.
Nyt kaikki leikkimään yhdessä, sillä lamppuja ei ole vielä sammutettu. Ja leikin lomassa me kannattelemme kahta tunnetta, uskoa ja epäilystä. Me jaksamme tehdä niin, sillä Gurdjieff muistuttaa meitä kolmannen voiman mahdollisuudesta, yhteensovittavasta ja ylemmäs vapauttavasta voimasta.
@ Paavo Nevalainen, 2022
samalta kirjoittajalta:
Sinä, minä ja Gurdjieff
Suuri Tuntematon